Vuosi 1968 sai maailman sekaisin ja ottamaan kantaa, urheilun se siirsi uuteen aikaan

Martin Luther Kingin salamurha huhtikuussa 1968 oli yksi historiallisen vuoden kauaskantoisimmista tapahtumista.

Historia

Vuosi 1968 sai maailman sekaisin ja ottamaan kantaa, urheilun se siirsi uuteen aikaan

Vuosi 1968 muutti maailman toisenlaiseksi paikaksi, mitä se oli sitä ennen ollut.

Jari Kupila
TEKSTI Jari Kupila
@JariKupila
JULKAISTU 14.11.2020

Sitä oli ilmassa jo ennen kisoja. Oli merkit siitä, että Méxicon olympialaisista tulisi kokemus, joka poikkeaisi kaikesta mitä urheilussa oli aiemmin nähty.

Vuosi 1968 sai maailman sekaisin, jakoi leireihin, ajoi ottamaan kantaa. Se aktivoi, inspiroi ja motivoi. Ei ihme, että juuri se vuosi synnytti monta upeaa elokuvaa, levyä, kirjaa, artikkelia, puheenvuoroa – ja myös kehitysloikan urheilussa.

Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt sukupolvi ei aikuistuessaan mahtunut sen maailman rakenteisiin, jonka edeltävä sukupolvi sille jätti.

Pelkkää urheiluakin katsoen saattoi havaita, että jotakin uutta oli tekeillä. Viimeistään Yhdysvaltain yleisurheilijoiden olympialeiri Echo Summitissa, Kalifornian vuoristoalueen uumenissa, juorusi sen. Kisakaupunki Méxicon korkeudessa uinuvaan vuoristometsään rakennettiin samanlainen huippunykyaikainen Tartan-rata kuin Méxicossa odotti ja luotiin muutenkin olosuhteet silloisen urheiluhistorian tasokkaimmalle valmistautumisleirille.

Koko komeus tehtiin keskelle vuoristometsää metsähallinnon erityisluvalla, mikä vaati luonnon jättämistä mahdollisimman koskemattomaksi.

Näin syntyi mystinen areena, jossa katsomona toimivat juoksurataa ympäröivät kalliot. Sisäkentällä kasvoi mäntymetsää ja törrötti graniittilohkareita. Keihäät ja moukarit lensivät latvoja pyyhkien ja kaarteessa kyyristyviä 200 metrin lähtijöitä ei etusuoralta nähty. Mutta mitä siitä. Fokus oli urheilussa, ei katsomossa.

Osana huippuviritettyä valmistautumista kehitettiin myös suoritustekniikoita ja välineistöä. Dick Fosbury näytti uuden alustan ja patjakasojen tuomat mahdollisuudet ja ylitti korkeudessa riman selkä edellä. John Carlos hurjasteli 200 metriä 19,92 uusilla siilipiikkareilla, mikä oli jo liikaa. Ei sellaista ME-tulosta voinut hyväksyä. Se aika otettiin uudella automaattiajanotolla.

Olosuhteiden ja innovaatioiden ohella Echo Summitin tunnelmaa sävytti olympialaisiin tyrkyllä olleiden värillisten urheilijoiden idea boikotista. Sekin vain kiihdytti taistelua kisapaikoista: miten voisi boikotoida ja protestoida, jos ei ensin pääsisi kisoihin?!

Piti juosta lujaa ja hypätä pitkälle, koska se olisi paras tapa päästä lausumaan puheenvuoro Martin Luther Kingin murhasta, Muhammad Alin MM-tittelin ryöstöstä ja kaikesta siitä arkipäivän rasismista, jonka kanssa mustalla väestöllä oli tullut mitta täyteen.

Leirillä oltiin täysillä, mutta boikottia miettien – ellei sitten keksittäisi parempaa tapaa käyttää olympiareissua kansalaisoikeustaisteluun. Näistä tunnelmista voi muuten lukea tarkemmin vuoden 1972 kiistellyn olympiasankarin Vince Matthewsin kirjasta My Race Be Won.

Poikkeusolosuhteet, poikkeusmotivaatio. Ei ihme, että leirin päättäneistä olympiakarsinnoista tuli ME-murskajaiset ja joukkueesta valikoitui historiallisen kova. Oli turha yllättyä mistään mitä Méxicossa nähtäisiin!

Maailma kuvan takana

Ikoninen kuva mustista hanskoista on legendaarinen, ehkä liiankin. Se vie huomiota kaikelta muulta uudelta mitä huippu-urheiluun ja sen ympäristöön tuli juuri Méxicon kisoissa.

Kaiken uuden ytimessä oli se, että nämä kisat eivät olleet vain kisakaupunkinsa kisat. Nämä olivat ensimmäiset aidosti globaalit olympialaiset. Se toi uutta sähköä, uusia merkityksiä.

Tärisevä mustavalkokuva, yhdessä satelliittiyhteyksien kanssa, muutti maailman yhdeksi isoksi katsomoksi. Koko ihmiskunta saattoi yhtä aikaa hämmästyä, miten järkyttävän pitkälle Bob Beamon lensi, miten rennolla tehokkuudella Tommie Smithin askel pyöri, miten hämmentävästi Dick Fosbury ylitti riman – eikä katkaissut alastulossa niskojaan.

Televisio teki kokemuksesta globaalin ja avasi tien kaikelle sille, mitä oivallus toi huippu-urheilulle: uusi tähtikulttuuri, markkinaehtoisuus ja kiinnostavuus – ja siksi uusi kaupallinen ja poliittinen merkittävyys.

Samalla itse urheilu mullistui. Teknologiset innovaatiot laittoivat alulle välineiden ja olosuhteiden uudistumisen. Harjoittelu systematisoitui, tieteellisyys tuli mukaan eri tavoin ja sitä tietä myös lääketieteen ja farmakologian innovaatiot.

Lisäksi urheiluun tui Afrikan itsenäisyysliikkeiden mukana uusia kansakuntia ja urheilijatyyppejä. Myös itäisen Euroopan ajatus siitä, että urheilusta tehdään yksi kylmän sodan rintama, nosti vaatimustasoa.

Niinpä Méxicossa murskattiin ME-tilastot. Huippuna olivat pikajuoksujen haamurajat pirstoneet Lee Evansin 400 metriä 43,86, Jim Hinesin 9,95 satasella, Tommie Smithin 19,83 kakkosella – ja tietysti Bob Beamonin käsittämätön 890 pituudessa.

Toki taustalla oli se, että ensimmäistä kertaa koskaan maailman huiput kohtasivat toisensa 2700 metrin korkeudessa. Mutta ei ohut ilma kaikkea selitä.

Modernin maailman kuvajaisena syntynyt huippu- urheilu siirtyi postmoderniin. Alkoi nykyaika. Onko vuoden 1968 jälkeen mikään mennyt urheilussa perusteitaan myöten samalla tavalla uusiksi – ainakaan jos rajataan tarkastelu tuolloin kulta-aikaa eläneeseen yleisurheiluun?

Kehitystä on tullut, mutta pitkälti niillä lähdöillä mitkä vuosi 1968 toi.

Uusi sukupolvi

Jokin henkinen pato räjähti vuonna 1968. Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt sukupolvi ei aikuistuessaan mahtunut sen maailman rakenteisiin, jonka edeltävä sukupolvi sille jätti. Samalla repesi kuilu, jonka veroista ei minkään muun kahden peräkkäisen sukupolven välillä ole nähty.

Kaikki alkoi tammikuussa Vietnamissa. Pohjois-Vietnamin joukot aloittivat uhkarohkeat tet-iskunsa. Hyökkäykset torjuttiin, mutta torjuntavoiton verisyys kääntyi Yhdysvaltojen kotirintamilla ja varsinkin muun maailman silmissä imagotappioksi.

Viimeinen puhe. Robert Kennedyä ammuttiin 5. kesäkuuta, kun hän oli postumassa Ambassador Hotellissa Los Angelissa pidetystä vaalitilaisuudestaan. Hän menehtyi saamiinsa vammoihin päivää myöhemmin.

Alkoi ketjureaktio. Vietnamin vastainen kansalaisliike vahvistui ja nosti keulakuvikseen presidenttikisan jokerikortin Robert Kennedyn ja kansalaisoikeusaktivisti Martin Luther Kingin, jotka molemmat murhattiin vuonna 1968 – King huhtikuussa ja Kennedy kesäkuussa.

Sen jälkeen olikin piru irti. Opiskelijamielenosoitukset levisivät yli maailman ja johtivat verisiin yhteenottoihin kansalliskaartien ja poliisien kanssa. Valtarakenteet natisivat lännessä, mutta myös idässä – ja johtivat ensin Prahan kevääseen ja elokuussa neuvostopanssarien vyöryyn Prahan kaduille.

Vuosi 1968 aktivoi. Se oli politiikan, rauhanliikkeen, rasismin, ihmisoikeuksien, hippien, huumeiden, vapaan seksin, panssarivaunujen, napalmin, television, globalisaation, teknologian ja uuden ihmiskäsitysten aikaa. Se oli yksilöiden ja valtakoneistojen suhteiden uusiksi määrittelyn aikaa.

Se oli modernin maailman kuolinkouristusten ja postmodernin kypsymisen vuosi. Se oli sitä globaalisti, se oli sitä paikallisesti.

Suomessa muutettiin maalta kaupunkiin, ja usein myös Ruotsiin. Rakennettiin lähiöitä ja naulattiin pientilojen ikkunoita umpeen. Opeteltiin käyttämään e-pillereitä ja tehtiin laki, joka päästi kittaamaan keskiolutta.

Afrikassa potkittiin siirtomaaherroja kauemmaksi. Yhdysvalloissa ihmeteltiin, miksi mustia miehiä kuolee Vietnamissa suhteettomasti enemmän kuin valkoisia – ja osa ihmettelystä kanavoitui myös Echo Summitissa olympiakuntoaan virittäneiden värillisten urheilijoiden voimaksi.

Politiikan vuosi – myös urheilussa

Vuosi 1968 oli politiikan vuosi. Myös urheilussa.

Jo hieman ennen Méxicon kisoja alkoi tapahtua.

Meksikon hallitus menetti kykynsä keskustella opiskelijamielenosoittajien kanssa, ja homma karkasi käsistä kymmenen päivää ennen avajaisia Tlatelolcossa. Noin 10 000 ihmisen mielenosoitus Plaza de las Tres Culturas -aukiolla päättyi siihen, että armeijan tarkka-ampujat ja ns. olympiapataljoonan joukot marssivat opiskelijoiden sekaan kovilla ampuen ja pistimillä heiluen. Aukiolle jäi 200 ruumista ja yli tuhat haavoittunutta.

Mexico 1968

Sen toisen kuvan muistavat kaikki, mutta ketkä muistavat tämän kuvan? USA:n 4 x 100 metrin Lee Evans, Ronald Freeman, Larry James ja Vincent Matthe​ws osoittivat tukensa kisoista suljetuille Tommie Smithille ja John Carlosille voitettuaan olympiakultaa ME-ajalla.

Syntyi kansainvälinen protestiaalto ja vaatimus kisojen perumiseksi, mutta KOK:n norsunluutornissa ei hätkähdetty. Kisat pidettiin, mutta politiikan siivoaminen kisailmeestä ei enää onnistunut. Tšekkoslovakin ja muun itäblokin urheilijoiden kohtaamiset olivat jäisiä tilanteita. Jäävuoren huippuna olivat naisten voimistelukisat, joissa legendaarisen Vera Cáslavskán nousu muun itäblokin voimistelijoiden ohi kisojen tähdeksi oli täynnä hiljaista sähköä.

Ja sitten oli se miesten 200 metriä. Vielä Echo Summitissa siilipiikkarimies John Carlosin varjoon jäänyt Tommie Smith vei pikajuoksun ulottuvuuteen, jossa kukaan ei ollut häntä ennen käynyt – eikä tulisi ennen Usain Boltia käymäänkään. Nähtiin yksi urheiluhistorian upeimmista suorituksista.

Mutta historiankirjoihin Smith ja pronssimies Carlos – kuten myös hopeamies Peter Norman – jäivät palkintojenjaon, eivät juoksunsa, vuoksi. Kansalaisoikeustaistelun symboliksi noussut kuva mustiin hanskoihin verhotuista uhmakkaista nyrkeistä on 1900-luvun tunnetuimpia valokuvia.

Sittemmin Smith ja Carlos, ja heitä hillitymmin tukenut Australian valkoihoinen Norman, ovat saaneet ylistystä rohkeudestaan, mutta kisapaikalla olituki vähissä. Heidät heitettiin ulos kisoista ja käytännössä koko urheilusta. Urheiluvalta toimi kuten presidentti Richard Nixon mielenosoitusten edessä – samoin kuin vanha valtarakenne toimi liki kaikkien vuoden 1968 haasteiden edessä.

Vanha rakenne kesti, mutta olemassaolon oikeutus alkoi lahota pystyyn. Vielä Méxicossa KOK ei tätä ymmärtänyt, mutta jo 1970-luvulla olisi terrori-iskun, boikottien ja taloudellisten katastrofikisojen jälkeen pakko ymmärtää.

Suomessa tapahtui pinnan alla

Vuosi 1968 mullisti maailmaa ja huippu-urheilua, mutta miten se vaikutti suomalaiseen urheiluun?

Siinä missä maailma kohisi ihmisoikeuksista, Suomessa kiroiltiin huonoa kisamenestystä. Ihmeteltiin mihin esteiden ME-mies Jouko Kuhan kunto katosi, ja miten surkeita seivästoivot tosipaikassa olivat. Ja mihin painin maailmanmestari Eero Tapio sähläsi mitalinsa?

Suomi oli olympiaperheen mallilapsi, joka ei tunnelmaa pilannut peliin kuulumattomilla puheilla. Ei vaadittu kisojen perumista verilöylyn takia, ei mustien hanskojen ymmärtämistä. Kun KOK muutama vuosi myöhemmin pohti apartheid-linjaansa, Suomen ääni oli Etelä-Afrikan hallinnon tukena.

Suomessa keskityttiin urheiluun. Kaarlo Kangasniemen kulta, Jorma Kinnusen ja Olli Laihon hopeat sekä Arto Nilssonin pronssi innostivat, mutta mitään erityistä vuosi 1968 ei aiheuttanut.

Mutta pinnan alla tapahtui. Pekka Vasala, Juha Väätäinen, Tapio Kantanen, Lasse Virén, Antti Kalliomäki ja koko uusi urheilija- ja valmentajasukupolvi paineli omaa polkuaan yhä lujemmin.

Vaikka ihmisoikeuspolitikointi jäi vähälle, vuoden 1968 hengessä haettiin oppia muuttuvan urheilumaailman huippuosaajilta. Satsattiin osaamiseen, olosuhteisiin, yhteiskuntasuhteisiin, lääketieteeseen, kansainvälisyyteen.

Huippu-urheilun olemus hahmottui uusiksi. Olipa tehty sekin päätös, että aletaan satsata myös naisten yleisurheiluun. Asia, joka johti vuonna 1974 ns. Rooman ihmeeseen.

Mutta tämä on jo ihan toinen tarina, ei sitä vuoden 1968 maailmassa vielä tiedetty olevankaan.

Juttu on alunperin julkaistu Elmossa marraskuussa 2018.