Vuoden parhaat pesäpalloilijat ovat enemmän kunniamerkkejä kuin parhaiden valintoja

Kuva, joka määrää kaiken: miesten Vuoden parhaiden kaikki valinnat kohdistuivat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta finaalijoukkueisiin - ja varsinkin mestaruuden voittaneseen joukkueeseen? Oikein vain väärin? Hyvä vai huono?

Pesäpallo

Vuoden parhaat pesäpalloilijat ovat enemmän kunniamerkkejä kuin parhaiden valintoja

Vuoden parhaat pesäpalloilijat on valittu - mutta valintojen päällä on tuttu kysymys, mitä tässä on valittu.

Pekka Arffman
TEKSTI Pekka Arffman
JULKAISTU 17.10.2020 | KUVAT Petri Saarelainen / All Over Press

Vuoden parhaat pesäpalloilijat on valittu. Niko Korhonen, Janne Kivipelto, Roope Korhonen, Aapo Komulainen ja Jani Komulainen tyhjensivät odotetusti palkintopöydän miesten vuoden parhaiden palkintogaalassa. Niko Korhonen valittiin Vuoden pesäpalloilijaksi, Kivipelto Vuoden lukkariksi, Roope Korhonen Vuoden jokeriksi, Aapo Komulainen Vuoden tulokkaaksi ja isä-Komulainen Vuoden pelinjohtajaksi.

En kyseenalaista pienimmässäkään määrin kenenkään valintaa, mutta vuoden parhaiden valinta nostaa pinnalle joka vuosi saman kysymyksen: missä näissä vuoden parhaiden valinnoissa on kysymys?

Tittelit antavat ikään kuin ymmärtää, että kysymys olisi kauden parhaiden pelaajien valinnoista ja kauden parhaan pelinjohtajan valinnasta, mutta mitä parhaalla näissä valinnoissa tarkoitetaan? Onko kysymys aidosti ja oikeasti kauden parhaiden pelaajien tai pelinjohtajien valinnoista vai vaikuttaako valintoihin muutkin asiat kuin se, kuka on oikeasti lajinsa paras urheilija kyseisellä kaudella?

Mestaruus on aina arvokkain asia palloilusarjoissa, mutta annetaanko mestaruuden voittamiselle nykyisissä valinnoissa liian suuri painoarvo, sillä kysymys on kuitenkin henkilökohtaisista valinnoista, ei joukkuevalinnoista?

Ratkaiseva  kiinniottovirhe?

Tiedän, että jos sana istuu huonosti urheiluun, mutta esitän silti yhden jos-pohjaisen esimerkin, joka kuvaa asiaa:

Toisessa finaaliottelussa Kouvolan kakkoskopparille Tommi Mäentaustalle sattui supervuorossa kiinniottovirhe, jonka seurauksena Roope Korhosen sinällään hyvä yhden juoksun arvoinen lyönti muuttui neljän juoksun arvoiseksi läpilyönniksi.

Leikitään nyt sillä jos-sanalla. Entäpä jos Mäentausta olisi tehnyt perussuorituksen ja pysäyttänyt pallon, ja Jere Dahlström olisi kääntänyt superin tasoittavalla ottelun Kouvolan voitoksi 2-1 ja ratkaissut samalla mestaruuden Kouvolaan.

Mitä silloin olisi tapahtunut?

Iiro Haimi olisi valittu satavarmasti Vuoden pelinjohtajaksi, Jere Dahlström Vuoden jokeriksi ja olisiko Vuoden pesäpalloilijaksi valittu Niko Korhonen vai joku Kouvolan pelaaja, esimerkiksi Juho Hacklin.

Määrittikö tuo Mäentaustan virhe sen, kumpi on parempi pelinjohtaja, Komulainen vai Haimi, kumpi parempi pesäpalloilija, Niko Korhonen vai Hacklin ja kumpi parempi jokeri, Roope Korhonen vai Dahlström?

Esimerkiksi Niko Korhonen ja Hacklin olivat pudotuspeleissä tasavahvoja. Korhonen voitti pudotuspelien kärkilyöntitilaston yhdellä kärkilyönnillä, Hacklin oli puolestaan onnistumisprosenttitilaston ykkönen ennen Korhosesta lukemin 83,8-77,4. Kolmessa finaaliottelussa kärkilyöntitilastot olivat myös tasaiset: Korhosella oli 25 kärkilyöntiä 28 yrityksellä, Hacklinilla 26 kärkilyöntiä 29 yrityksellä. Toki siitä voidaan väitellä, kumpi pelasi paremmin ulkona, mutta Hacklin hoiti oman tonttinsa aivan riittävän hyvin, että hänestä olisi tehty Vuoden pesäpalloilija, jos Kouvola olisi voittanut mestaruuden.

Edelleenkin, en kyseenalaista nyt tehtyjä valintoja ja vaikka urheilussa kysymys on voittamisesta, onko henkilökohtaisissa palkinnoissa joukkueen voitto kuitenkaan määrittävin ja tärkein kriteeri?

Vaihtoehtoiset valinnat

Toinen hyvä vertailukohta on pohtia, millaiset valinnat olisivat olleet, jos ne olisi tehty runkosarjan jälkeen? Jos siinä kohtaa hattuun olisi laitettu esimerkiksi neljä kärkiseuran potentiaaliset Vuoden pesäpalloilija -ehdokkaat, listalla olisi ollut yksistään jo runkosarjan neljästä parhaasta joukkueesta helposti kymmenkunta nimeä. Sotkamosta sillä listalla olisivat olleet Niilo Piiponniemi, Joni Rytkönen, Niko Korhonen ja Antti Korhonen, Kouvolasta Hacklin, Mäentausta ja Matti Latvala, Vimpelistä Mikko Kanala ja Perttu Ruuska, ja Joensuusta Juha Puhtimäki ja vaikkapa jokeri Aleksi Rautiainen.

Tai olisiko Vuoden pelinjohtajaksi valittu runkosarjan jälkeen Kiteen Pallon Petri Tuuva ja Vuoden jokeriksi JymyJussien Jukka-Pekka Vainionpää?

Hyvä vertailukohta ovat myös ennen pudotuspelien alkamista tehdyt valinnat. Esimerkiksi Kouvolan Pallonlyöjät voitti yhteensä viisi Suomen mestaruutta vuosina 1966, 1967, 1968, 1969 ja 1976, mutta KPL:n pelaaja valittiin vain kerran, vuonna 1969, Vuoden pesäpalloilijaksi. KPL:n ensimmäisenä mestaruusvuotena, 1966, ja kolmantena mestaruusvuotena, 1968, Vuoden pesäpalloilijaksi valittiin kaiken kukkuraksi Suomensarjassa pelannut pelaaja – 1966 Halsuan Toivon Allan Karvonen ja 1968 Lahden Maila-Veikkojen Heikki Laine.

Liikaa Sotkmon Jymyn pelaajia?

On hyvä, että näitä valintoja tehdään, ne vain lisäävät mielenkiintoa pesäpalloa, mutta kuten Kouvolan mestaruusvuosien esimerkit ja Suomensarja-pelaajien valinnat Vuoden pesäpalloilijoiksi osoittavat, kriteerit ovat muuttuneet. Ennen edes sarjataso ei ollut ratkaiseva, nyt parhaat löytyvät valtaosin aina mestarijoukkueesta.

Toki 2010-luvullakin on kaksi poikkeusta, jolloin Vuoden pesäpalloilija ei tullut mestarijoukkueesta. Vuonna 2012 Vuoden pesäpalloilijaksi valittiin Hyvinkään Tahko Juha Korhonen ja vuonna 2015 Joensuun Mailan Tuomas Jussila, mutta – ottamatta taaskaan mitään pois Korhosen ja Jussilan taidoista- niiden valintojen takana oli ainakin osittain se, että Sotkamon Jymyn pelaajat olivat voittaneet ”liikaa” Vuoden pesäpalloilija -titteleitä.

”Ongelma” koski erityisesti Toni Kohosta. En ala kinastella, monestiko Kohonen olisi pitänyt valita Vuoden pesäpalloilijaksi, mutta joka tapauksessa hänet olisi pitänyt valita useammin kuin kolmesti. Vuoden lukkari ja Kultainen räpylä eivät tokikaan ole sama asia kuin Vuoden pesäpalloilija, mutta Kohonen on valittu Vuoden lukkariksi 13 kertaa ja Kultaisen räpylän voittajaksi seitsemän kertaa. Ne antavat suuntaa siitä, että kolme Vuoden pesäpalloilija -titteliä olivat Kohosen tasoon nähden kuivakka määrä valintoja.

Vuoden pesäpalloilija -valinnat ovat siksi enemmän kunniamerkkejä kuin todellisia vastauksia siihen, kuka pelaaja on milläkin kaudella ollut kauden paras pesäpalloilija tai pelipaikkansa paras pelaaja, ja kuka pelinjohtaja on ollut kauden paras pelinjohtaja. Kaiken lisäksi valintoja on vuosien saatossa vääristänyt se, että pesäpallossa on tilastoitu vain sisäpeliäsuorituksia ja niissäkin on ollut pahoja vinoutumia – mutta nämä tilastointiharhat ovat kokonaan oman juttunsa aihe.

Sitä, miten valinnat pitäisi tehdä, voisi toki pohtia, mutta todellisuudessa kysymys olisi hukkaan heitetystä ajasta. Vuoden parhaiden valinnoista on tullut Pesäpalloliitolle niin suuri arvovaltakysymys, ettei se luovuta valintaa muiden, esimerkiksi pelaajien tai ammattilaisraadin käsiin.

 

Tilaa Elmo ja varmista, että saat Elmon ja kaiken digisisältömme yhdellä samalla tilaushinnalla. Tai lue lehti diginä Lehtiluukusta