Suomalaisessa tenniksessä kypsyy jättiyllätys – "Voi voittaa jopa Wimbledonin"

Tennis

Suomalaisessa tenniksessä kypsyy jättiyllätys – "Voi voittaa jopa Wimbledonin"

Janne Eerikäinen
TEKSTI Janne Eerikäinen
@J_Eerikäinen
JULKAISTU 8.3.2020

Suomi taisteli perjantaina ja lauantaina Meksikossa vierasvoiton tenniksen Davis Cupin ykkösryhmän säilymiskarsinnassa. Isäntäjoukkue kaatui voitoin 3-2, vaikka Suomelta puuttui ykköskaksinpelaaja Emil Ruusuvuori, joka ei lähtenyt mukaan vaativiin vuoristo-olosuhteisiin 2
600 metrin korkeuteen oltuaan hiljattain virustaudin kourissa.
Suomen sankariksi nousi 18-vuotias Otto Virtanen, joka voitti ratkaisevassa viidennessä ottelussa Meksikon Manuel Sanchezin erin 6-2, 7-6. Edellispäivänä Virtanen oli hävinnyt kaksinpelinsä omien ottelupallojen jälkeen, joten nousu lauantaille oli henkisestikin kova.
Voitto ilman maailman sadan parhaan joukkoa jo kolkuttelevaa Ruusuvuorta vaikeissa olosuhteissa ja Suomelle huonosti sopivalla massakentällä oli yksi osoitus siitä, että Suomen miesten maajoukkueesta on tulossa erittäin varteenotettava Davis Cup -joukkue. Sarjapaikan säilyttäminen oli myös erittäin oleellista, koska Davis Cupissa pelataan vähän, eikä koskaan ole varmaa, että yksittäisenä vuotena kaikki natsaa sarjanousun suhteen, vaikka olisi hyvä joukkuekin.
Nyt Suomi on taas syyskuun ottelussa siinä tilanteessa, että voittamalla kaksi seuraavaa ottelua oltaisiin mukana ensi vuoden 18 parhaan joukkueen MM-lopputurnauksessa, joka pelataan tällä erää Madridissa vielä ainakin vuonna 2020. Jo viime syksynä Itävaltaa vastaan kotona Suomi oli 2 pisteen päässä Madridin karsinnasta. Itävalta etenikin tämän vuoden Madridin turnaukseen viikonlopun otteluista Suomi-voiton jatkeena.
Ruusuvuori on jo kovan tasonsa näyttänyt ammattilainen, joka edelleen kehittyy. Virtanen kehittyy vielä paljon seuraavina vuosina, ja hänen pelitasonsa katto voi olla vaikka Ruusuvuoren yläpuolella. Joka tapauksessa hän on myös menossa kohti maailman ylimmän tason tennistä.
Virtasen pelilliset, fyysiset ja henkiset ominaisuudet ovat erittäin räjähtäviä, missä on hyvät ja huonot puolensa. Hänestä voi yhtä hyvin olla tulossa Suomen Roger Federer tai Suomen Fabio Fognini tai Nick Kyrgios; taitava pelaaja, joka joko saa tai ei saa täydellisen otteen henkisestä räjähtävyydestään. Totta kai hänellä on edelleen matkaa edettävänään tenniksen huipputasolle, mutta ennusmerkit ovat hyviä.
Voitto vaikeassa paikassa Davis Cupin ratkaisupelissä ja viime viikkojen noin 300 sijan nousu lähes sijalle 700 ATP-rankingissa kielivät siitä, että Virtanen on nyt taas hyvällä tiellä viime vuoden loukkaantumisten jälkeen.
Suomella on hyvää näkymää jatkossa paitsi ammattilaiskisoissa, myös Davis Cupissa. Kunhan Ruusuvuori ja Virtanen ovat päässeet uransa parhaaseen vaiheeseen 2-5 vuodessa, ja jos Henri Kontinen edelleen pitää asemansa maailman nelinpelivalioiden joukossa, Suomesta tulee todella varteenotettava joukkue, joka ei ainoastaan ole osallistumassa Davis Cupin lopputurnauksessa, vaan pelaa siellä kovista sijoituksista. Sekin auttaa, että Patrik Niklas-Salminen, joka myös otti Meksikossa tärkeän voiton, on nyt vielä kenties ottamassa loikkaa kohti haastajatason kisoja. Samoin Harri Heliövaara voi edelleen olla muutaman vuoden ajan hyvä nelinpelaaja.
Jarkko Nieminen on tehnyt Suomen kapteenina (päävalmentajana) merkittävän hyvää työtä. Niemisen aika alkoi vuodesta 2018, ja sinä aikana Suomen ottelusuhde on 4-1 ja on noustu sarjatasoa ylemmäs.
Niemisen otteluiden aikainen rauhallinen tyyli tuo luottamusta nuoren joukkueen pelaamiseen. Samoin Nieminen on tehnyt rohkeita ja yllättäviä pelaajavalintoja maaotteluiden sisällä. Suomi on myös ottanut kaikki voittonsa ratkaisevassa viidennessä ottelussa, toki myös hävisi Itävallalle juuri siinä ottelussa. Mutta näiden tilanteiden selvittämisessä kapteenillakin on oma roolinsa pelaajien rinnalla.
Ruusuvuoren uralla yksi nosteen tuoja viimeisen kahden vuoden aikana oli Davis Cup -otteluiden ratkominen viidennessä ottelussa. Nyt Virtanen teki saman. Se voi antaa lähikuukausiin potkua, joka heittää vielä tänä vuonna useita satoja sijoja ylemmäs rankingissa.
 

Henri Konttinen (vihreä paita) ja Otto Virtanen ovat jo pelanneet yhdessä nelinpeliä. @ Kimmo Brandt / All Over Press

Tuli ja vesi

Emil Ruusuvuori pelaa itsensä tänä vuonna suomalaisten televisioon. Kuvaruudun ulkopuolella Otto Virtanen valmistelee maailman jokaiseen olohuoneeseen ilmestymistä.

Suomalainen urheiluyleisö saa parhaillaan seurata, kuinka Jarkko Niemisen reilut neljä vuotta sitten päättyneen uran jälkeen seuraava kaksinpelaaja on nousemassa tenniksessä miesten ATP-kiertueelle nelinpelaaja Henri Kontisen oheen.20-vuotias Emil Ruusuvuori on aivan niin sanotusti televisiossa pelattavan tenniksen huulilla. Hän on maailmanlistalla jo sijan 120 tuntumassa, karsii tammikuussa Australian avoimiin, eikä kesäkuulle asti ole juuri mitään puolustettavaa rankingpisteissä. Pelaamalla vuoden ensimmäisen puolikkaan viime vuoden toisen puoliskon tasollaan hän nousee aivan kirkkaasti sadan joukkoon maailmassa.Ruusuvuori on jopa kiinni Tokion olympiapaikassa. Ei edes tarvita juuri parannusta pelaamisen ja voittamisen tasoon, kun paikka Tokiossa voi aueta. Viime kesäkuulta alkaneessa olympiarankingissa hän on kolmisenkymmentä sijaa sadan sisäpuolella, ehkä 5–10 sijan päässä olympiapaikasta.
Kehitys on ollut huimaa siitä, kun Ruusuvuori oli viime vuoden kesäkuun 17. päivän ATP-listalla sijalla 410. Neljä haastajakisatitteliä ja nousu pelillisesti maailman kärkipään tasolle ovat tulleet nopeasti.
Näin yleensä käykin pelaajilla, jotka tämän läpimurron tekevät. Niemisen vuosi 2001 oli vastaava.
Nieminen teki tenniksestä itselleen ammatin 15 vuodeksi ja turvasi lajilla omansa ja perheensä tulevaisuuden. Jos Ruusuvuori pysyy terveenä, hänellä on ainekset samaan.
Se on edelleen suomalaisessa urheilussa kova saavutus, jos joku tekee tennishuipulla pitkän uran, voittaa hän sitten paljon tai vähän ylimmällä tasolla.
Mutta hurjaa on se, että Ruusuvuoren pilviä hipovan profiilin takaa pilkottaa jopa pilvien sekaan ulottuva tulivuoren huippu…
Otto Virtanen, 18, voi hyvin voittaa Wimbledonin.
Otto Virtanen voitti toissa vuoden joulukuussa Miamissa Orange Bowlin, eli 18-vuotiaiden maailmanmestaruuden vuoden alaikäisenä. Tämän kisan voittavat 17-vuotiaat ovat sen potentiaalin pelaajia, jolla voitaisiin nousta jatkossa vaikka maailman ykköseksi aikuisissa. Roger Federer on kirkkain esimerkki. Toki moni voittaja on hyytynyt ennen aikuishuippua. Matka 17-vuotiaasta 22-vuotiaaksi on urheilijana pitkä ja ratkaiseva. Ehkä kaksi kolmesta voittajasta tulee hyväksi ammattilaiseksi.
Oleellista tässä vaiheessa onkin nyt alleviivata potentiaalia. Virtanen voitti junioriurallaan kaksinpelin MM-kullan lisäksi vuoden alaikäisenä junioreiden Wimbledonin nelinpelin. Junioreissa nelinpelitittelit ovat yhtä arvokkaita kuin kaksinpelimestaruudet, koska kaikki satsaavat molempiin sarjoihin.
Virtasen ainoana esteenä tulla top 10 -pelaajaksi voisi olla terveys. Viime vuosi meni pitkälle vaivoja potiessa tai toipuessa. Kevättalvella alkoi vaivata selkä, kesällä tuli kyynärpään rasitusmurtuma. Raa’asta lahjakkuudesta kertoo silti se, että pitkän kisatauon jälkeen Virtanen voitti juniori-ikäisenä Helsingin Talin haastajaturnauksessa miesten maailmanlistan 117:nnen, Italian Thomas Fabbianon.
Alkanut vuosi on Virtasen ensimmäinen puhtaasti ammattilaisena. Junioripelit ovat jääneet. Harmillisesti hän ei viimeisenä juniorivuotenaan päässyt vaivoiltaan iskemään kohti poikien maailmanlistan ykkössijaa, mikä oli realistinen tavoite – ja olisi tuonut melkoisesti tuulta purjeisiin ja kansainvälistä huomiota sponsorikuvioineen. Mutta tässä kohtaa viimeisellä juniorivuodella ei enää ole merkitystä.
Sillä olisi sitäkin suurempi merkitys, että vuosi 2020 näyttäisi Virtasen päässeen kerralla vaivoistaan eroon. Mitään ei ratkea vielä tähän vuoteen, mutta jos vaivakierre jatkuisi, se voisi kertoa siitä, että kroppa ei kestä ammattilaisurheilun vaatimuksia.
Tenniksessäkin huipulle pääsee vain vetämällä jopa vähän yli. Laji on luonteeltaan kovaa tehon tuottoa, jossa vaaditaan myös paljon tehojen kestämistä ottelun sisällä, harjoitusviikoilla 20–30 tunnin treeniä ja kisaviikoilla nopeaa palautumista seuraavaan otteluun. Lisäksi matkustetaan koko ajan, joten palautumiskyvyn on riitettävä siihenkin, että rasitus kestetään myös aikaero- ja matkarasituksessa ilman, että se aiheuttaa loukkaantumisia tai sairastelua.
Harva laji itse asiassa vaatii ihan tällä rakenteella sekä nopeaa tehontuottoa että perusaerobiaa.
On simppeli fakta, että tämä joko kestetään tai ei. Mitään kompromissireittiä huipulle ei ole.
Yhtä lailla räjähtävän ja teknisesti näyttävän Henri Kontisen junioripotentiaali oli saman tyylistä kuin Virtasen – tosin Virtanen on vielä kovempi talentti. Kontisen ongelmaksi muodostui jo juniorina se, että kroppa ei kestänyt kaksinpelirasituksia. Niinpä hän joutui nuorena ammattilaisena tekemään päätöksen, että satsasi nelinpeliin, jossa onkin noussut Grand Slam -voittajaksi ja maailmanlistan ykköseksi.
Urakulku on aina henkilökohtainen, yksilöitä on turha verrata. Monet ovat kasvu- ja kehitysvaiheessa vaivaisia ja voivat myöhemmin saavuttaa paremman fyysisen tilan. On Ruusuvuorellakin ollut varhaisteininä vaivoja, eikä hän ole tällä hetkellä kärsinyt silti mistään ainakaan enemmälti.
Aika näyttää, millä tavalla Virtasen fyysinen pohja kestää ammattilaistenniksen junioreista kasvavat vaatimukset. Siihen ei ole tällä hetkellä ennustetta.
On suomalaiselle tennikselle erinomainen tilanne, että samaan aikaan on nousemassa parin vuoden ikäerolla kaksi erittäin lupaavaa miespelaajaa. Silkan vertailun kannalta herkullisia ovat myös heidän eronsa. Korostettakoon silti, että molemmat tekevät omaa uraansa ilman että ammattilaisena ensisijaisesti ratkotaan SM-kultaa.
On oikeastaan turha verrata niin, että Ruusuvuori on tasaisen varmana pelaajana samanlainen kuin Jarkko Nieminen oli. Heillä nimittäin on paljon erojakin. Samankaltaisuutena on se, että myös Ruusuvuori vaikuttaa tasaiselta pelaajalta, jolle on helppoa povata tasalaatuista urakulkua kovalla tasolla.
Mihin asti se sitten riittää parhaimmillaan? Sitä on vielä 20-vuotiaanakin mahdotonta sanoa. Ennemmin Ruusuvuoresta tulee top 30 -pelaaja kuin top 10-pelaaja. Mutta yhtä lailla hän voi mennä todella pitkällekin kärkipäähän, jos kaikki natsaa ja loikkia tulee viime vuoden toisen puolikkaan tavoin.
Ruusuvuori on lajin evoluution kannalta samassa kelkassa kuin muutamat sellaiset pelaajat, jotka tennistä tulevaisuudessa määrittävät. Venäjän Daniil Medvedev on luultavasti seuraava miesten maailman ykkönen. Ruusuvuorella on paljon samaa kuin hänellä; hyvää syvyyssuunnan liikkumista ja pelin aggressiivisuustason määrittämistä sen mukaan. Viimeiseen asti nojataan muun muassa kahden käden yläkierrerystyn varaan ja vain hädän hetkellä heitetään alakierre. Pidetään siksikin koko ajan tempoa, lyödään tilanteen mukaan takarajan päältä tai sisäpuolelta tai sitten kauempaa. Osataan kenttäaseman määrittäessä säätää aggressiivisuutta. Samaan aikaan pelissä on koko ajan tempoa ja varmuutta.
Ruusuvuorella on Federerin ja David Goffinin tyylistä linnunluisen kepeää liikkumista ja pelaamista. Näiden pelaajien tavoin Ruusuvuorikin on hyvä ”syömään kenttää” (kunnia ilmauksesta Tero Kallioniemelle) eli tulemaan kentällä vastaan tilanteen mukaan. Federerillekin on tyypillistä ratkoa Ruusuvuoren tyylisesti tempolla ja isoilla marginaaleilla. Federer lyö hämmästyttävän paljon läpilyöntejä lähes keskeltä kenttää; oleellisempaa on olla ottamassa palloa aikaisin kuin lyödä riskillä lähelle rajoja.
Kiire on vastustajalle jopa jatkuvaa rajoille lyömistä kovempi, kun lukee oikein hetken, jolloin vastustaja on hieman pulassa, tulee itse vastaan, nostaa tempoa lähemmältä etäisyydeltä ja säilyttää marginaalit, ettei tee itse virhettä kovassa tempossa. Oleellista on nimenomaan jatkuvuus tempon ja marginaalien yhdistelmillä. Medvedevkin on hyvä tässä.
Ruusuvuoren tavoin nousevista nuorista pelaajista Italian Jannik Sinner on hyvä samassa asiassa, ja lyö hyvin paljolti kuin Ruusuvuori. Tähdistä Stefanos Tsitsipas imee myös hyvin kenttää syvyyssuunnassa, Dominic Thiem on parantanut tässä suhteessa, ja Alexander Zverevillä on tämän pelaamisen lyönnit tai elementit, mutta ei vielä täyttä luottamusta syvyyspelaamisen vaihteluun.
Ruusuvuori todellakin on pelin evoluution huipulla, mitä esimerkiksi Nieminen aika originellin tyylisenä pelaajana ei koskaan ollut. Samanlaisuus Niemiseen tulee ennemmin tasaisessa mentaliteetissa.
Niemisen yksi heikkous nimenomaan oli syvyyspelaaminen. Hän ei oikein koskaan oppinut ottamaan kentällä askeleita vastaan, sulkemaan kämmenlyöntiasentoa, liikkumaan kylki edellä kohti verkkoa, ja läväyttämään tappokämmenlyöntiä. Hän pikemminkin pysyi aina asemissa ja löi mieluummin avoimesta (vatsa verkkoon päin aloittaen) kuin suljetusta asennosta myös silloin, kun tilanne olisi kutsunut suljettua asentoa. Peliin tuli siksi joskus näennäistä passiivisuutta.
Ruusuvuorella avoimen, suljetun, neutraalin, puoliavoimen tai muiden lyöntiasentojen tilanteen mukainen vaihtelu on oikeaoppista. Kenttäasema ja kiireen aste määrittävät hänellä Niemistä paremmin sen, mitä jalka-asentoa peli kutsuu puoleensa.
Viime aikojen jättiläisistä Ruusuvuori vertautuu jossain määrin myös Novak Djokoviciin. Kummankin yhtenä vahvuutena on se, kuinka sivuttaisliikkeen päälle vahva fysiikka riittää tuottamaan kiireessä ja matalasta painopisteestä kummalta puolelta tahansa lyönnin, jonka onnistuminen perustuu lyönnin puolen jalan, lantion, kyljen ja yleisesti vatsalihasten voimantuottoon. Se on silkkaa fysiikkaa, kun lyödään kulmasta näyttävä ja yllättävä lyönti, jossa säilyy kontrolli voimasta huolimatta. Ja kun on ensin kestetty kulmaan juoksusta jalan maahan iskeytymisen tuottama 400 kilon paine, joka toistuu kymmeniä kertoja ottelussa.
Tämä ominaisuus ei ollut Ruusuvuorella nuorena juniorina mitenkään hääppöinen, mutta osaavassa ja johdonmukaisessa italialaisen Federico Riccin valmennuksessa tätäkin osa-aluetta on kehitetty.
Myös peruslyöntien pituus on Ruusuvuorella Djokovicin tavoin kunnossa, ja lyönnin pituuden tuottamisen helppous on leimannut häntä lapsesta asti.
Aivan viimeisimmässä huipputenniksessä edellytetään ykkössyötöllä noin 220 kilometrin tuntivauhtia. Ruusuvuori pystyy tähän. Tämä on yksi elementti, joka uusilla tähdillä tulee olemaan täysin eri tasolla kuin Federerillä, Djokovicilla ja Rafael Nadalilla.
Sen sijaan kakkossyöttöä Ruusuvuori joutuu kehittämään juuri tänä ja ensi vuonna paljon. Se on suhteettoman heikko ykkössyöttöön verrattuna. Syöttöjen ero voi johtua siitä, että pari vuotta sitten muutettiin syötössä hänen jalkatekniikkansa niin sanotuksi pinpoint-syötöksi (takajalka tuodaan liikeketjussa etujalan taakse). Aiemmin Ruusuvuori syötti platform-tekniikalla (takajalkaa ei siirretä, vaan syöttö lähtee selkeästi paikaltaan kahden jalan ponnistuksella ja leveämmästä asennosta).
Pinpoint-syöttöön tulee luonnostaan eteenpäinvievyyttä ja vauhtia, mikä näkyy ykkössyötön kilometreissä. Platform on parempi syöttötapa esimerkiksi yläkierresyötön tuottamiseen ja ylipäänsä kakkossyöttöön, koska tasapaino ja kropan liikkeen kontrolli on helpompaa, ja voi sikäli lyödäkin rohkeammin ja luonnollisemmin yläviistoon työstäen. Ruusuvuori on luultavasti hapuillut vielä näiden syöttöjen välimaastossa juuri siinä, kuinka pinpointilla tuotetaan voimakas kakkossyöttö ylöspäin työstämällä. Taito on helposti opittavissa, kun liikemotorisesti näin taitava pelaaja käyttää siihen hetken aikaa.
Sekin on voinut haitata kakkossyöttöä, että viime vuoden aikana Ruusuvuoren mailan nostoa muutettiin optimaalisempaan suuntaan, eli maila lähtee rintamasuunnan etupuolelta takarajan suuntaisesti oikealta vasemmalle mennäkseen hartian taakse pään yli, eikä niin, että maila viedään suoraviivaisemmin taakse. Tämä muutos on hyvä ja oikeaoppinen, mutta selvästi se toi alkuun hieman mekaanisuuden näköä syöttöön.
Elementit ovat kunnossa, mutta on mahdotonta sanoa, kuinka korkealla Ruusuvuoren potentiaali lopulta on muiden samantyylisten pelaajien seassa. Hän voi voittaa paljon, tai voi olla top 30 -pelaaja.
Tähän mennessä otteluissa top 100 -pelaajia vastaan on ajoittain vielä näkynyt, ettei näyttävä, pitkien lyöntien ja kovan tempon peli välttämättä tuokaan hallinnasta huolimatta niin helpolla aggressiivisia pisteitä kuin haastajakisoissa. Yksittäisenä voittona maailman vitosen Dominic Thiemin lyöminen syksyn Davis Cupissa kertoi potentiaalista, mutta samalla monet yksittäiset ottelut ovat näyttäneet, että seuraavalla tasolla tulee riittämään haasteita siinä, mihin asti nykyisenlainen aggressiivinen peli vie ilman, että johonkin uuteen olisi taas pakko adaptoitua.
Siksi ennustetta ei voi vielä laittaa top 30:a pidemmälle.
Otto Virtanen on fyysisesti ja henkisesti räjähtävän ja tavallaan ”hullun” pelaajan prototyyppiainesta. Jokainen tennistä seuraava ymmärtää, mikä ero Roger Federerillä on Nick Kyrgiokseen tai Fabio Fogniniin. Federer on saavuttanut sen mielen kontrollin, jota kaksi muuta näistä ei ole löytänyt, eikä ehkä koskaan tule löytämäänkään.
Niin hurjalta kuin se nykytilanteessa tuntuukin, niin Federer oli alunperin aivan samanlainen ”pösilö” kuin Kyrgios tai Fognini. Tulisieluisuus ja luontainen taituruus ovat kutkuttavia rakennusaineita – räjähdysherkkiä käsitellä. Lopputulos leimauttaa sitten todella kauas – kumpaan tahansa suuntaan.
Otto Virtanen on toki ”suomalaisella tavalla hullu”. Hän on suhteellisen järkevä ja hyväkäytöksinen suomalaispoika, mutta pelissä ja mentaliteetissa on samaa räjähtävyttä ja kropassa samaa taitoelementtiä kuin Federerillä, Kyrgioksella ja Fogninilla.
Virtanen saattoi jo kansallisen tason juniorina johtaa vastustajaan nähden ylivertaisena pelaajana vaikkapa 6–0, 5–2, kun yksi asia meni pieleen, helvetti irtosi ja pienen hetken päästä pelaaja ajautui vaikeuksiin lopputuloksen kanssa.
Tästä samasta syystä Federerin vanhemmat joutuivat teinipoikansa kohdalla miettimään, kannattaako tätä harrastusta ollenkaan jatkaa…
Federer, Kyrgios ja Virtanen pystyvät syöttämään näyttäviä minuutin syöttövuoroja, joissa paukahtaa 3–4 läpisyöttöä. Talentti tihkuu läpi pelistä.
Yksityiskohtana Virtasta, Federeriä, Kyrgiosta ja Fogninia yhdistää tapa, jolla he lataavat kämmenlyöntinsä. He ovat ”riittävän hyviä pelaajia lyödäkseen vähän väärin”, kuten Wimbledon-voittaja Pat Cash on kuvannut Federeriä yleisesti.
Nelikko ikään kuin lopettaa kämmenessä mailan taakseviennin kesken ja pudottaa mailan lavan yläasennosta suoraan alas mailan kehän kärki sivukatsomoon osoittaen sillä hetkellä, kun hartiakierron myötä myös rintamasuunta näyttää sivukatsomoon. ”Vähemmän taitavat” Nadal ja Djokovic pudottavat normaalilla tavalla mailan lavan alas takana niin, että mailan pää osoittaa pudottaessa takaseinään.
Virtasen, Federerin, Kyrgioksen ja Fogninin kämmenlyönnissä toteutuu silti sama periaate kuin kaikilla muillakin pelaajilla; myös heidän mailansa ala-asennossa takana mailan pää käännetään hetkeksi kohti takaseinää ja mailaa aletaan vetää eteenpäin hetki kahvan tuppi edellä. He vain pystyvät silkan talenttinsa takia pudottamaan mailan kärjen hieman aiemmin ja lyömään keskivertoja huippuja nopeammin ja lyhyemmällä latauksella.
Tämä on vain yksi yksityiskohta, mutta kuvaa Virtasen taituruutta ja talenttipoolia, johon hän kuuluu. Samoin vertailukolmikko on kuvaava siinä, miten eri lopputulokseen saman tyylinen lähtökohta voi johtaa riippuen siitä, purkautuuko höyryävä tulivuori vai ei.
Federer nöyrtyi riittävän varhain tekemään hyvää työtä fyysisesti. Kyrgios, jonka voisi kropallaan kuvitella pituushypyn maailanmestariksi, on luontaisella fysiikallaan jopa hieman leuhka. Juniorina hän veti pari metriä muita pidemmälle viisiloikkatestissä ja sanoi muille pojille, että pitäisiköhän teidän treenata… Sama asenne näkyy edelleen siinä, miksi tämä kenties tämän hetken fyysisesti lahjakkain pelaaja ei ole voittanut paljoakaan.
Ainakin vielä reilu vuosi sitten Otto Virtanen olisi Jarkko Niemistä vastaan pelatessaan ottanut samassa ottelussa puolet vähemmän askeleita kuin Nieminen vaikka olisi liikkunut saman matkan. Yksinkertaisesti tehokestävyys ei ollut vielä läheskään samaa kuin Niemisellä. Ylipäänsä siis Virtanen oli vielä täysi raakile ATP-tasoon verrattuna.
Kropan yleistaitavuus ja lyömisen balanssi ovat jo kauan kertoneet Virtasen taitotasosta. Mutta on eri asia olla voimistelija tai voimistella viisi tuntia.
Kun katsoo tenniksen jatkoa Federerin, Djokovicin ja Nadalin takana, niin työteliäs, kovatempoinen peruspelaaminen nostaa päätään; Medvedev ja Sinner ovat hyviä esimerkkejä ja Ruusuvuori heidän tyylinen. Pelaajatyyppi tulee saamaan töitä siinä missä lumiaurakuski Lapin talvessa.
Vaikka lajin taso on kautta historian noussut perusfyysisesti, aina huipulle on silti löytynyt myös Federerin tai John McEnroen tyylisiä ylivertaisen taitavia ja henkisesti ja fyysisesti räjähtäviä tyyppejä.
Ruusuvuoren tyylisellä pelaajalla on tällä hetkellä luottokortillaan suurempi käyttövara kuin Virtasen kaltaisella pelaajalla, mutta Virtasella on suurempi todennäköisyys saada Lotossa seitsemän oikein.
Myös lähtökohta on alunperin ollut erilainen. Ruusuvuori ei ole tennisperheen lapsi, mutta perheessä harrastettiin jo varhain kaikkea mahdollista urheilua. Liikunnallinen pohja pääsi kehittymään hyväksi, mikä näkyy nykyisessä hyvän liikkumisen ja taitavan, aggressiivisen lyömisen yhdistelmässä.
Ruusuvuoren onni on ollut Mika Muilun valmennuksesta alkaneen hyvän perustan päälle pääsy kansainvälisesti kovan valmentajan Riccin oppiin jo 14-vuotiaana. Ricci on ehtinyt kehittää Ruusuvuoren ominaisuuksia siinä missä kuka tahansa juniori maailmassa on voinut saada laatuvalmennusta. Aluksi yhteistyön mahdollisti Jarkko Niemisen akatemia. Sen loputtua pelaaja ja valmentaja jatkoivat yhdessä.
Kun Ruusuvuori on ollut Amerikassa kehittyneen huippuvalmentajan opissa, pelissä ei ole tarvinnut tehdä sellaisia kompromisseja kuin Jarkko Niemisellä aikoinaan puhtaasti valmennuksen jokahetkistä laatua miettien. Nieminenkin teki aina riittävästi töitä, sai riittävän kovaa harjoitusvastusta ja kilpaili varhain ulkomailla, mutta taito-ominaisuuksia olisi voitu kehittää juniorina huomattavasti pidemmälle.
Ruusuvuori ei edes ollut selvästi 1999-ikäluokan paras juniori Suomessa. Pari muuta olisi voinut tulla paremmaksi pelaajaksi. Työn merkitys näkyy nyt.
Virtasen isä Pasi Virtanen on ulkokenttien miesten kaksinpelin Suomen mestari 1985. Pasi Virtanen on myös Euroopan tasolla kova tennisvalmentaja, joka nosti osaltaan Henri Laaksosen kovaksi ammattilaiseksi ja valmensi Viron Jürgen Zoppia ATP-kiertueella. Oton veli Panu on Amerikan yliopistotenniksen pelaaja. Otolla on ollut kotoa lähtien yhtä kovat edellytykset kuin kenellä tahansa maailmassa.
Otto Virtanen osasi kolmevuotiaana pomputtaa koripalloa kummallakin kädellä ja löi nelivuotiaana aikuisten tennisverkon yli tennispalloa. Taitotekijät huomioitiin suunnilleen syntymästä lähtien.
Nyttemmin Virtanen on ollut ruotsalaisvalmennuksessa mainetta niittäneessä ja muun muassa Stan Wawrinkaa Grand Slam -voittoihin auttaneessa Good to Great -akatemiassa Tukholmassa.
Mistään taustatekijästä kummankaan, Ruusuvuoren tai Virtasen, nousu ihan maailman kärkeen ei tule jäämään kiinni. Voihan olla, että Ruusuvuori onkin lopulta kovempi – ja tässä hetkessä hän kerää huomion. Virtanen taas on lämminverihevonen tai sellainen start-up-yrityksen osake, joka saattaisi myöhemmin tuottaa miljoonia.
Sellaista urheilu on. Kaikilla on edessään sama tie, kulkupelien tehot voivat olla erilaisia. Sadussa kilpikonna voittaa jäniksen kilpajuoksussa.
Janne Eerikäisen juttu ”Tuli ja vesi” julkaistiin alun perin tammikuun Elmossa 9.1.2020.
Tilaa Elmo edulliseen tarjoushintaan tästä. Elmo on myös  irtonumeromyynnissä Lehtipisteen myyntipisteissä ympäri Suomen.