Tutustu näköislehteen ilmaiseksi
Elmo-lehden verkkosivut jatkossa osoitteessa: www.elmomedia.fi

Raimo Summanen kumoaa Leijonien maailmanmestaruuden väärät teoriat

Marko Anttila oli Leijonien juhlituin MM-sankari. @ Compic / All Over Press

Vaikka Suomessa on hehkutettu suomalaisen jääkiekon pelitavallista edistyksellisyyttä, Leijonien pelaamisessa viime kevään MM-kisoissa ja tiellä maailmanmestariksi ei ollut mitään pelin evoluution kannalta suurta tai mullistavaa asiaa – eikä ylikorostuneesti esimerkiksi viivelähtöjen kaltaista  viime vuosina paljon puhuttua yksittäistä taktista elementtiä. 

Oli vain keskeiset fundamentaaliset opit, jotka jääkiekossa ovat hioutuneet sadan vuoden aikana ja jotka tulevat olemaan pelin keskiössä myös seuraavat sata vuotta. Näitä oppeja ei tarvitse keksiä uudestaan, sillä ajan todistevoima on vastaansanomaton.

Leijonilla tämä tarkoitti sitä, että pelaaminen perustui neljään perusoppiin:

Yksi: Jääkiekko on maalilta maalille -peliä, jota hallitsevat ykkös- ja kakkosalueet.

Kaksi: Otetaan keskusta haltuun.

Kolme: Pidetään viisikko tiiviinä molempiin suuntiin ja varmistetaan tuki kiekolle.

Neljä: Erikoistilanteet, joihin yli- ja alivoiman lisäksi kuuluu myös maalivahtipeli.

Pelillisesti Suomen maailmanmestaruuden tärkein avain oli täydellisesti onnistunut puolustuspelaaminen, jossa toteutuivat kaikki fundamentit:

Suomi sulki omalla alueellaan keskustan ja pakotti vastustajan pelin laidoille ja viivaan, josta todennäköisyydet tehdä maali ovat dramaattisesti pienemmät kuin maalin edestä.

Puolustuspelin tiiveyttä korosti Leijonien uhrautuva blokkipelaaminen. Kun vastustajat laukoivat kauempaa, eteen pantiin aina omaa kroppaa.

Puolustusorientoitunut pelitapa ja sen onnistuminen sekä uhrautuva blokkipelaaminen antoivat vahvan pohjan myös alivoimapelaamiseen. 

Maalivahti Kevin Lankinen nousi yhdeksi kisojen sankareista. Hän kruunasi turnauksensa pelaamalla nollapelin välierässä Venäjää vastaan ja päästämällä vain yhden maalin Kanadaa vastaan finaalissa. Kaikki kunnia Lankiselle, mutta Chicago Blackhawksin valmennusjohdon kannattaisi katsoa muutama Suomen peli MM-kisoissa ja miettiä, miten jääkiekossa kannattaa puolustaa ja millä tavalla tiivis ja uhrautuva joukkuepuolustaminen auttaa maalivahtia.

Suomen pelaamisessa oli myös mielenkiintoinen kiekonhallinnallinen ulottavuus.

Kiekonhallinta on yleisesti mielletty siten, että kiekkoa hallitaan pitämällä sitä omalla joukkueella. Edistykselliset joukkueet ovat kuitenkin jo siirtyneet sellaiseen ajattelutapaan, että kiekkoa voidaan hallita myös kiekottomana. 

Näin myös Leijonat teki MM-kisoissa. Vaikka kiekko oli vastustajalla, Leijonat pyrki kontrolloimaan sitä, missä kiekko oli ja mihin sitä ohjattiin.

Leijonien puolustuspelipainotteisessa pelitavassa oli myös se taktinen viisaus, että passiivinen pelaaminen oli erityisen raakaa myrkkyä kisojen parhaille joukkueille Ruotsille, Venäjälle ja Kanadalle. 

Niillä kaikilla oli joukkueissaan suuria tähtipelaajia, jotka ovat tottuneet ratkaisemaan otteluita hyökkäämällä. Jos Suomi olisi lähtenyt pelaamaan näitä maita vastaan samanlaista hyökkäyspainotteista peliä, Leijonat olisi raadeltu palasiksi.

Suomi pelasi kuitenkin taktisesti viisaasti. Se antoi Ruotsin, Venäjän ja Kanadan hyökätä, mutta kun vastassa oli aina tiivis ja keskustan sulkenut puolustuspeliryhmitys, vastustajien hyökkäys pysähtyi ja muuttui kiekon siirtelyksi laidoilla ja viivassa.

Kysymys ei ollut vain siitä, että Suomi piti kiekon vaarattomilla alueilla. Ruotsin, Venäjän ja Kanadan hyökkääminen muuttui pelien edetessä puskemiseksi, ja tähtipelaajat alkoivat turhautua. Samalla Suomi alkoi saada mahdollisuuksia nopeille vastaiskuille.

Suomen puolustuspelaamisen takana oli toinenkin mielenkiintoinen ratkaisu Jukka Jaloselta ja Leijonien valmennusjohdolta.

Puolustuspelaamisessa korostuu yleisellä tasolla kaksi asiaa; osaaminen ja halu puolustaa. 

Suomalaisen kiekkoputken läpikäyneet pelaajat osaavat puolustuspelaamisen perusasiat ja perusopit. He tietävät, missä kohtaa mitäkin asioita voidaan tehdä, minne kiekot puretaan, miten hoidetaan varmistukset ja tuki kiekolle, ja missä kohtaa ei voida hölmöillä tai ottaa riskejä.

Suomalaispuolustajat osaavat hyvin myös asian, jolla Suomessa on ikävä sivukaiku – kahvaamisen. 

Leijonat otti vauhdin vauhdin pois tai hidasti vastustajia joko liikkeellä tai pelaamalla vastustajan iholla ja käyttämällä mailaa ja kroppaa sääntöjen rajamailla. NHL:ssä samanlainen pelaaminen ei olisi mennyt läpi, mutta MM-jäillä valtaosin meni.

Osaamisen lisäksi toinen iso asia oli Leijona-miehistön halu ja valmius puolustaa. 

NHL:ssä tilanne alkaa olla jo monessa joukkueessa ongelmallinen, koska suurimmat hyökkääjätähdet eivät välttämättä osaa puolustaa, mutta vielä vähemmän he haluavat puolustaa. Ongelma on erityisen suuri yhdysvaltalaisten pelaajien kohdalla. Esimerkiksi Patrick Kanea on turha pyytää puolustamaan, sillä hän ei osaa eikä hän haluaa puolustaa.

Ilmiö on nostamassa päätään myös nuorten suomalaisten tähtipelaajien keskuudessa. Leijonien MM-joukkueessa tätä ongelmaa ei ollut, sillä joukkue oli koottu nimettömistä pelaajista. Heitä ei tarvinnut pyytää joukkueen edun nimissä osallistumaan puolustuspeliin ja heittäytymään kiekkojen eteen.

Suomen maailmanmestaruuden takana oli taktisten asioiden lisäksi kaksi muutakin oleellista tekijää.

Ensimmäinen niistä on suomalaisten pelaajien tason laajentuminen. Vielä 5–10 vuotta sitten hyppäys parhaiden pelaajien kategoriasta seuraavaksi parhaimpien pelaajien ryhmään oli suurehko. Nyt tuo ero on kaventunut merkittävästi. Meillä on edelleen huippupelaajat, mutta heidän takanaa tulee kymmenittäin pelaajia, jotka eivät ole enää heidän tasostaan pelillisesti kovinkaan kaukana.

Siksi Suomella ei ollut Slovakiassa yksi kaikkien aikojen huonoimmista MM-joukkueista, kuten räikeimmissä arvioissa huudettiin, vaan ainoastaan normaalia tuntemattomampi joukkue. 

MM-kisat osoitti, että näiden tuntemattomampien suomalaispelaajien taitotaso riitti toteuttamaan Leijonien puolustuspelitaktiikkaa niin korkealla tasolla, etteivät huippumaat pystyneet murtamaan Suomen puolustuspelisapluunaa, vaikka niillä oli joukkueissaan maailman parhaita pelaajia.

Myös hyökkäyspelissä pelaajien taidot riittivät iskemään ratkaisevat osumat niistä paikoista, jotka Suomi sai puristettua lähinnä vastaiskujen kautta.

Kaikista tärkein yksittäinen asia MM-projektissa oli kuitenkin pitkä leiritys. 

MM-kisojen kaltaisissa turnauksissa on paljon muuttuvia pelillisiä ja muita toiminnallisia tekijöitä, joita yritetään laittaa kiireellä kuntoon vielä kisojen aikana. Asioiden hiomista ja keskittymistä sotkee se, että joukkueiden kokoonpanot elävät vielä kesken kisojen, kun NHL:stä lennätetään uusia pelaajia kisoihin ja toisia pelaajia lähetetään kotimaahan.

Leijonien tilanne oli päinvastainen. Asiat ehdittiin sopia, harjoitella ja hioa leirityksen aikana, ja Suomi lähti kisoihin ilman keskittymistä häiritsevää sähklinkiä yhtenäisenä joukkueena, valmiina pelaamaan suomalaista yhteistyön jääkiekkoa ja valmiina pelaamaan uhrautuvaa puolustuspeliä. 

Kun pitkän leirityksen päälle lisätään suomalaispelaajien tason laajentuminen, leirityksen avulla pystyttiin kuromaan kiinni ne marginaalit, jotka huippumailla oli parempien pelaajien kautta. Jos materiaaliero olisi ollut suurempi, hyväkään leiritys ei olisi riittänyt korjaamaan tilannetta. Nyt se riitti.

Jukka Jalonen teki rohkean linjauksen siinä, että hän vaati mahdollisilta NHL-vahvistuksilta osallistumista leiritykseen. Se oli kova viesti NHL-pelaajille, mutta myös kova luottamuksen osoitus leirimiehityksessä mukana olleille pelaajille. Tämän joukkueen kohdalla se toimi, mutta sama linjaus ei välttämättä toimisi silloin, jos Suomella olisi mahdolllisuus saada parhaat NHL-pelaajat. Heidän saamisensa pitkälle leirille ei olisi helppoa, eikä välttämättä edes toimivin ratkaisu.

Toista viestiä Jalosen ei tarvinnut pelaajille alleviivata. Suomalaisen urheilijan psykologismentaaliseen mielenlaatuun sopii parhaimmin tilanne, jossa olemme altavastaajia. 

Siksi Suomen oli helppo lähteä kisoihin: peli oli kunnossa ja joukkueen motivaatio ja henkinen tila valmiina vastaamaan kaikkeen, mitä kisoissa eteen tulee.

Loppu onkin sitten historiaa.

Mitäs pidit? Kiinnostaako? Juttu on osa Raimo Summasen marraskuun Elmo-lehdessä kirjoittamaa laajempaa Leijona-artikkelia. Jos haluat lukea lisää vastaavanlaisia huippuartikkeleita, tilaa oma Elmosi tästä edulliseen tarjoushintaan!, ja liity Elmon voittajaheimoon!

1 kommentti kohteessa ”Raimo Summanen kumoaa Leijonien maailmanmestaruuden väärät teoriat”

  1. Hyviä huomioita Ramilta kaikkineen. Eipä ole moniakaan noista tullut edes mieleen. Hyvä Suomi,hyvä Rami👊

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*


TILAA ELMO TÄSTÄ ×