Pesäpalloliikkeen tärkein tehtävä on pelastaa seurat, vaikka se vaatisi kuinka kipeitä ratkaisuja tahansa

Pesäpallo

Pesäpalloliikkeen tärkein tehtävä on pelastaa seurat, vaikka se vaatisi kuinka kipeitä ratkaisuja tahansa

Pekka Arffman
TEKSTI Pekka Arffman
JULKAISTU 11.4.2020

Pesäpalloliitolla ja pesäpalloliikkeellä on edessään suurten ja vaikeiden päätösten viikot. Kaiken epävarmuuden keskellä pitäisi pystyä ratkaisemaan miten koronaepidemian aiheuttamista haasteista selvitään mahdollisimman vähin vaurioin: miten turvataan seurojen taloudelliset toimintaedellytykset ja niiden olemassaolo, miten juniorityön jatkuvuus, milloin sarjakausi voidaan aloittaa ja millaisia sarjoja voidaan ylipäätään pelata – ja missä kulkee se raja, jonka jälkeen koko sarjakausi pitää perua.
Koronakriisin aikana on yleisellä tasolla kosketeltu herkkää aihetta: jos tehohoitopaikkoja ja hengityskoneita ei riittäisi kaikille, kenet siinä tilanteessa pitäisi pelastaa ensin. Myös pesäpallossa on jo jouduttu ja joudutaan pohtimaan asetelmallisesti samaa kysymystä: yritetäänkö pelastaa kaikki vai painotetaanko sitä, kenen pelastaminen on tärkeintä?
Oma vastaukseni kysymykseen on yksi selitteinen: kaikkien koronaepidemian aiheuttamien haasteiden ratkaisemisessa tärkeintä – ihmisten terveyden ja terveydellisten tekijöiden lisksi – on pelastaa seurat.
Jos korona kaataa yhdenkin seuran, siinä seurassa on sen jälkeen turha puhua pelaajapalkkioista tai mistään muistakaan palkkioista, palkoista, tuomarimaksuista, sarjamaksuista tai ylipäätään mistään maksuista. Vaarana ja riskinä on, että samalla loppuu tai ainakin lamaantuu myös paikkakunnan junioritoiminta, ellei uutta seuraa saada pystytettyä nopeasti vanhan seuran raunioille.
Siksi pelastustoimia miettiessä pitäisi uskaltaa tehdä painotuksia ja ratkaisuja seurojen pelastamisen ja niiden toiminnan turvaamisen ehdoilla.
Tämä tarkoittaisi useita vaikeita ja varmasti myös kipeitä, mutta myös välttämättömiä ratkaisuja.
Julkisuudessa miesten Superin pelaajapalkkiot ovat ymmärrettävästi nousseet ensimmäisenä otsikoihin. En väheksy kenenkään kohdalla inhimillisiä taloudellisia seurauksia, mutta tässä kohtaa on hyvä muistaa iso kuva: pesäpallossa on ammattilaispelaajia eli pelaajia, joiden kohdalla voidaan oikeasti puhua ammatista ja siitä, että pelaajan ainoa työ on pesäpallon pelaaminen, varsin pienestä ryhmästä. Jos sanon tällaisten pelaajien lukumääräksi kymmenkunta, ollaan varmasti oikeassa kokoluokassa. Kaikille muille pelaajille pesäpallo tarkoittaa opiskelun tai muun työn ohessa saatavia lisätuloja. Joillekin pelaajille lisätulot voivat olla toki mukavia lisätuloja, mutta ovatko ne kuitenkaan elämisen kannalta kriittisiä tuloja?
Sama pätee myös pelinjohtajiin ja valmentajiin. Seuroissa ja Pesäpalloliitossa on myös kokopäiväisiä muita työntekijöitä, mutta pesäpallo ei voi olla sen erikoisemmassa asemassa kuin muutkaan yritykset: jos korona iskee tuloihin, se iskee tuloihin ja sillä on samalla tavalla seurauksia kuin ravintoloiden, matkatoimistojen, autoliikkeiden tai minkä tahansa muiden koronan kynsiin joutuneiden yritysten elämässä.
Pelaajapalkkioiden leikkaamisesta on puhuttu paljon varsinkin Superien seurojen keskuudessa. Kysymys ei ole enää siitä, joudutaanko palkkioita leikkaamaan, vaan miten paljon. En ole mukana yhdenkään seuran toiminnassa, joten en pysty sanomaan tarkasti leikkaustarvetta, mutta se ääni, joka kentältä tällä hetkellä kuuluu, on sellaista, että kannattaa varautua rajuihin leikkauksiin. Puhutaan jopa 60-80 prosentin leikkaustarpeista, varsinkin, jos ja kun kautta ei päästä aloittamaan kesäkuun alussa, kuten nyt on toivottu. Kysymys ei ole vain menetettävistä lippu- ja kenttämyyntituloista, vaan menetetyistä sponsorituloista. Jo nyt on selvää, että alkoipa kausi miten nopeasti tahansa, iso osa sponsorituloista on ollutta ja mennyttä.
Pelaajapalkkioiden lisäksi toinen iso kuluerä kaikille seuroille sarjatasosta riippumatta ovat tuomari- ja sarjamaksut. Tässä kohtaa katse kohdistuu ennen kaikkea Pesäpalloliittoon. Tiedän, että Pesäpalloliitolla on vastuu ja huoli omasta toiminnastaan ja omasta henkilöstöstään, mutta seurojen toiminnan turvaaminen on vielä tärkeämpi asia. Siksi seurat pitäisi asettaa tässäkin kohtaa etusijalle ja ne pitäisi vapauttaa sarja- ja tuomarimaksuista. Valtio lupasi urheilulle lähes 20 miljoonaa euroa koronatukea, josta oma siivunsa tulee pesäpallolle. Tämänkin rahan suhteen seurat pitäisi asettaa etusijalle – jopa silläkin riskillä, että Pesäpalloliiton oma toiminta osittain lamaantuu hetkeksi.
Pesäpalloliiton uusi johtotroikka, Petri Pitkäranta, Jonne Kemppainen ja Mikko Huotari ovat aloittaneet työnsä erittäin lupaavasti ja saaneet lyhyessä ajassa paljon aikaa. On tärkeää, että he jatkavat työtään niin tämän kriisin ratkaisemisessa kuin myös pesäpallon tulevaisuuden turvaamisessa, mutta liitosta on nyt uskallettava karsia kaikki muu kuin aivan välttämättömät ja kriittiset elintoiminnot.
Yksi asia, jossa Pesäpalloliiton ja sen johtotroikan pitäisi toimia nyt jämäkämmin, on tämän kauden suunnittelu. Ymmärrämme kaikki, että kukaan ei tiedä tarkkaan, miten epidemia etenee ja milloin se on ohi, mutta monista seuroista kantautuu nyt toive, että olisi parempi lopettaa turhan toivominen ja kauden mahdollista avaamista olisi lykäättävä jo nyt kesäkuun loppuun tai heinäkuun alkuun.
Olen itse samaa mieltä. Olen keskustellut useiden seurajohtajien ja seuratyöntekijöiden kanssa ja heidän viestinsä on, että uusi kausi ei voi alkaa sormia napsauttamalla sen jälkeen, kun ollaan varmoja, että kriisi on ohi ja pelit voidaan turvallisesti jälleen aloittaa. Seuroissa on laskettu, että niin sanotusta varmasta napinpainalluksesta menee 3-4 viikkoa, kunnes koneistot saadaan toimimaan. Monet seurat eivät ole esimerkiksi uskaltaneet ja voineet painattaa vielä pelipaitoja, koska sponsorineuvottelut jäivät vaiheeseen. Samoin kaikkien muiden tarvittavien välineiden ja varusteiden tilaaminen on monessa seurassa laitettu jäihin. Soisin mielelläni myös jokaiselle joukkueelle edes muutaman viikon valmistautumisjakson pelillisten ja jopa pelaajien terveydellisten syiden vuoksi.
Siksi tässä kohtaa jo näillä nykyisillä tiedoilla pitäisi uskaltaa tehdä päätös. että uusi kausi alkaa aikaisintaan juhannuksen jälkeen tai heinäkuun alussa. Ja silloinkin on toki oltava varmuus, että koronaepidemia on oikeasti nujerrettu. Jokainen voi kuvitella, millainen kaaos pesäpallokentillä syntyisi, jos jonkun tai joidenkin joukkueiden pelaaja saisi tartunnan kauden jo alettua ja käytännössä koko joukkue laitettaisiin kahden viikon karanteeniin.
Seuraava iso kysymys on, että jos kausi alkaa, alkaisivatko kaikki sarjat vai vain esimerkiksi miesten ja naisten Superit ja Ykköspesikset – ja millainen sarjamuoto olisi. Superin seurojen osalta nostaisin jälleen seurat tapin nokkaan. Käytännössä tämä tarkoittaisi kaksinkertaista runkosarjaa eli 26 ottelun kautta. Silloin esimerkiksi miesten Superin seurat saisivat nykyisellä seuramäärällä 13 kotiottelua. Näin turvattaisiin keskisuurten ja pienempien Superin seurojen toimintaedellytyksiä.
Runkosarja ehdittäisiin hyvin pelata heinä-, elo- ja syyskuun puolen välin aikana. Pudotuspeleistä olisi pakko tinkiä, sillä kylmät kelit iskevät pahasti peliin ja pelaamiseen, mutta se on pienempi huoli. Mestari voitaisiin julistaa vaikka runkosarjan perusteella tai sitten pelattaisiin joko neljän joukkueen minipudotuspelit tai vaikka suoraan kahden parhaan finaali, joka voitaisiin pelata esimerkiksi uusitulla Olympiastadionilla!
Myös sarjasta putoamista ja sinne nousemista pitäisi säätää poikkeusolojen mukaisesti siten, ettei yksikään seura tippuisi pääsarjasta ja jos joku seura – esimerkiksi Oulun Lippo – haluaa pelata ensi kaudella Superissa, se voidaan nostaa sinne kabinettipäätöksellä, jos toiminalliset ja taloudelliset kriteerit sen kestäisivät.
Sarjakauden päällä leijuu myös se kysymys, milloin kausi kannattaa vielä aloittaa, jos sen aloitus lykkääntyy kesä-heinäkuun taitteesta. Pesäpalloliitossa on puhuttu jopa siitä, että kausi voitaisiin aloittaa vielä elokuussa, mutta osa seuroista suhtautuu tähän skeptisesti. Seuroissa on laskettu, että kauden kokonaan peruminen on jonkun aikarajan jälkeen jopa taloudellisesti parempi vaihtoehto kuin puolivillaisen tynkäkauden pelaaminen. Käytännössä tuo raja tarkoittaa heinäkuuta. Tätäkään päätöstä ei kannata lykätä: jos ennustukset epidemian jatkumisesta edes osassa maata alkavat näyttää, että kriisin kourissa kärvistellään vielä elokuussa, silloin pilli suuhun ja peli poikki mahdollisimman nopeasti.
Vaikka kausi jouduttaisiin perumaan kokonaan, tekisin yhden poikkeuksen – pesäpalloleirit. Valtakunnalliset leirit voitaneen jo nyt unohtaa, mutta pesäpallon elinvoimaisuuden turvaamiseksi olisi tärkeää, että loppukesän ja jopa alkusyksyn aikana järjestettäisiin mahdollisimman paljon alueellisia tai jopa paikkakuntakohtaisia viikonlopun minileirejä, olettaen tietenkin, että epidemia on silloin ohi. Historia on osoittanut, että jos juniorit, varsinkaan tyttöjuniorit, eivät pääse kokeilemaan ja pelaamaan pesäpalloa, kynnys vaihtaa lajia tai lopettaa putoaa dramaattisesti. Siksi tällaisten minileirien järjestäminen olisi elintärkeää elinvoimaisen junioritoiminnan turvaamiseksi.
Monet pesäpalloihmiset ovat kysyneet viime viikkoina kuumeisesti, mitkä seurat ovat kaikista eniten liipaisimella miesten Superissa. Vastaan, että suurin osa Superin seuroista Joensuuta ja ehkä Sotkamoa ja Vimpeliä lukuun ottamatta kamppailevat kaikki todella vakavien haasteiden kimpussa, eikä yhdenkään seuran tilanne ole helppo.
Ei mennä kuitenkaan asioiden edelle. Edessä on tarpeeksi vaikeat ajat ilman synkeitä profetioitakin.
Huhtikuun Elmo on nyt irtonumeromyynnissä Lehtipisteissä ympäri Suomen.