Kannattaako liigaseurojen käyttää rahojaan Jussi Jokisen tai Mikko Koivun kaltaisiin konkareihin?

Jussi Jokinen oli viime kaudella Kärppien viidenneksi tehokkain pelaaja. Hän teki 47 ottelussa 9+25=34 tehopistettä.

Jääkiekko

Kannattaako liigaseurojen käyttää rahojaan Jussi Jokisen tai Mikko Koivun kaltaisiin konkareihin?

Jussi Jokinen sai huomauta Kärpissä, ettei kaikki sujukaan enää liigajäillä kuin valssi. Eikä hän ole ainoa konkaripelaaja, jolle on käynyt samoin.

Juuso Kokkonen
TEKSTI Juuso Kokkonen
@JuusoKokkonen
JULKAISTU 15.6.2020 | KUVAT All Over Press

Liigan pelaajamarkkinoilla on nyt erityisen mielenkiintoiset ajat meneillään. On koronan tuoma epävarmuus, joka heijastuu enemmän tai vähemmän seurojen rekrytointipolitiikkaan. Ei olla ihan varmoja, miten Liiga jatkuu syksyllä ja kuinka pahasti erilaiset rajoitukset yhä jatkavat talouden kurittamista. Ei uskalleta tehdä isoja liikkeitä pelaajamarkkinoilla. Tarkkaillaan, odotellaan, katsellaan.

Tähän koronavirustilanteeseen kun yhdistää jo pidempään käynnissä olleen pelaajapolven murroksen niin Suomessa kuin globaalistikin, ollaan Liigassa kiintoisan ilmiön äärellä. Liigan profiili nuorten pelaajien sarjana näyttäisi vahvistuvan yhä, ja vallitseva tilanne kiihdyttää kehitystä.

Kuka nyt palkkaa konkareita?

Jääkiekon pelillinen muutos viimeisen noin kymmenen vuoden aikana heijastuu nimenomaan pelaajiin ja heidän ominaisuuksiinsa. Sanotaan, että peli on nopeutunut, mutta usein jätetään avaamatta, mitä se konkreettisesti tarkoittaa.

Yksi keskeinen tekijä on pelaajatyyppien muutos niin Suomessa kuin kansainvälisesti.

Liiga on ollut suomalaispelaajien osalta viime vuosina kahden eri pelaajasukupolven kohtaamiskenttä. Sarjassa on paljon nuoria pelaajia, mutta samalla on ollut havaittavissa jonkinlaista paluumuuttajien aaltoa. Sellaisten pelaajien, jotka ovat saaneet keskeisimmät kiekko-oppinsa 15–20 vuotta sitten. Muutos sukupolvien välillä on käsin kosketeltavissa.

Liiga on ollut suomalaispelaajien osalta viime vuosina kahden eri pelaajasukupolven kohtaamiskenttä.

On noussut ja nousemassa pelaajasukupolvia, jotka ovat saaneet aiempaa laadukkaampaa valmennusta. Jääkiekkoliitto on taholtaan pyrkinyt nostamaan valmennuksen tasoa Suomessa ja pestannut seuroihin taitovalmentajia vuosien 2012 ja 2013 MM-kisojen tuotoilla.

On nostettu ”yksilötaidot” tärkeäksi osaksi valmennusta. On tosin jossain määrin harhaanjohtavaa puhua joukkueurheilun kontekstissa yksilötaidoista. Se antaa kuvan kuin harjoiteltaisi taitoa pelistä irrallaan. Parempi termi voisi pikemminkin olla jääkiekkotaidot tai pelitaidot, joiden valmentamisessa ymmärretään pelikonteksti.

Joka tapauksessa uuden sukupolven, puhutaan alle 25-vuotiaista pelaajista – siis heistä jotka ovat saaneet tärkeimmät kiekko-oppinsa 2010-luvulla – pelitaidot ovat erilaiset ja monin verroin monipuolisemmat.

Muutos johtuu pitkälti siitä, että valmennusmetodit, pelitaidon opettamisen menetelmät, pelin ymmärrys ja valmentajien osaaminen ovat ottaneet Suomessa loikan. Uusi sukupolvi on saanut edellisiä selvästi tasokkaampaa valmennusta.

Kaiken pohjana on luistelutaito. Liigassa on yhä enemmän lusiteluvoimaisia pelaajia. Sellaisia, jotka kykenevät yhä paremmin sopeutumaan muuttuviin tilanteisiin luistelunsa turvin ja voittamaan tilanteita sen myötä. Muuttamaan suuntaa nopeasti, ahtaassa tilassa. Pitämään tasapainon erilaisissa tilanteissa. Luikertelemaan tilanteista nopeasti pois.

Joukkueiden pelitavat nojaavat yhä enemmän kaikkien neljän ketjun luisteluvoimaisuuteen. Siitä ei enää oikein voi tinkiä.

Ne ajat ovat ohi, kun oli pelkkiä puolustusroolin stay-at-home-puolustajia ja nelosketjun fyysisiä pelotteita. Nyt kaikilta vaaditaan monipuolisesti pelitaidon ja luistelutaidon ominaisuuksia.

Virta vie peliä yhä nopeammaksi

Toinen keskeinen muutos on neljän pelitilanneroolin pelaaminen. Suomen Leijonapolku sylkee ulos pelaajia, jotka hallitsevat pelitilanneroolien vaatimukset kentän jokaisella osa-alueella. He reagoivat nopeasti. Ennakoivat.

Näiden pelaajien ominaisuuksien muutosten ja kehityksen myötä peli on yhä nopeampaa myös Liigassa.

Ei ole sattumaa, että Ilveksen ketterä, jalkava ja nuorehko joukkue oli yksi päättyneen Liiga-kauden parhaista. Ei ole sattumaa, että Lukon joukkueen profiili istui Pekka Virran pelitapaan – ja voittoja tuli.

Samaan aikaan esimerkiksi Kärpillä oli haasteita. Päävalmentaja Mikko Manner halusi luisteluvoimaista, pystysuuntaan virtaavaa peliä, mutta osin jo ikääntynyt joukkue ei ollut siinä omimmillaan.

Eikä Jarkko Immosen ja Juha-Pekka Hytösen johtama kokenut JYP ollut sieltä Liigan vikkelimmästä päästä, ja se näkyi myös sarjataulukossa.

On helppoa nähdä se, miten organisaatiot, joilla ei ole painetta tai hiljaista ”velvollisuutta” kotiuttaa ”omiaan” tai hankkia pelaajia nimi edellä, pystyvät rakentamaan joukkueensa puhtaasti urheilupuoli edellä: miten kyseinen pelaaja istuu pelitapaan ja tarjottuun rooliin? Miten hänen henkis-sosiaaliset ominaisuudet toimivat meidän ympäristössä? Minkälainen potentiaali pelaajalla on kehittyä ja kasvaa kauden aikana?

Lukko, Ilves ja KooKoo ovat hyviä esimerkkejä seuroista, joissa on pystytty viime vuosina järkevästi ja harkitun viileästi – urheilu edellä – rakentamaan joukkueet. Ja se näkyi viime kaudella myös tulostaululla.

Suuntaus nuorten pelaajien esiinmarssista näyttää jatkuvan ensi kaudelle entistä voimakkaampana. Kysymys on toki osin myös taloudellinen. Talouden sukeltaessa ei seuroilla ensinnäkään ole varaa laittaa isoja rahoja kiinni muutamiin nimekkäisiin konkareihin. Nuoria pelaajia pystytään pestaamaan halvemmalla.

Toisekseen pelin vaatimustaso on Liigassakin sellainen, että paketti ei oikein kestä, jos joukkueessa on ketjullinen pelaajia, joiden kokonaisvaltainen pelinopeus ei riitä, vaikka joiltain osin he olisivat Liigassa huippupelaajia, erikoisosaajia ja kokeneita johtajatyyppejä.

Kyse ei ole mistään ikärasismista vaan pitkälti pelaajatyyppien ja ominaisuuksien eroista. Vanha sukupolvi jää jalkoihin, kun nuoret ovat luisteluominaisuuksiltaan monipuolisempia, ymmärtävät peliä paremmin, ovat pro- ja reaktiivisempia, nopeampia ja ketterämpiä.

TPS pestasi peräti kaksi nuorta venäläistä NHL-lupausta ensi kaudeksi. JYP hankki liudan nuoria pelaajia kokoonpanoonsa, muun muassa Brad Lambertin ja Patrik Puistolan. Lukko hankki kehityskelpoiset Julius Mattilan ja Vili Saarijärven. KalPa puolestaan Aapeli Räsäsen ja Jesper Mattilan. Ja niin edelleen.

Nuorekkuus ja joukkueen nuorentaminen on nyt trendi. Samalla monessa seurassa ollaan ikävien kysymysten äärellä. Mitenkäs ne konkarit?

Mikko Koivun sopimus Minnesotassa päättyy tähän kauteen. Yksi vaihtoehto on palata Suomen Turkuun.

Mikko Koivu, jonka sopimus päättyy tämän kauden jälkeen Minnesotassa, on väläytellyt paluutaan Suomeen ensi kaudeksi, ja kaiken järjen mukaan seura olisi TPS. Mutta on ihan aiheellista pohtia TPS:ssä, mitä Mikko Koivun kaltainen pelaaja toisi seuralleen Liigan kaltaisessa sarjassa?

Kovan nimen? Kyllä.

Lisää katsojia halliin? Todennäköisesti.

Voittavaa jääkiekkoa? Hyvä kysymys.

Kesäkuun Elmossa uutisoitiin, että kokeneella Jussi Jokisella ei mahdollisesti olisikaan roolia enää ensi kauden Kärpissä. Jokisen kohdalla on samoja kysymyksiä kuin monen muunkin kokeneen pelaajan. Mitä hän itse asiassa pelillisesti joukkueelleen tuo?

Pelaajamarkkinoilla voi olla pian tunkua kokeneemman kaartin pelaajista. Juhamatti Aaltosta, Janne Pesosta, Petri Kontiolaa, Ilari Filppulaa esimerkiksi. Hyviä pelaajia edelleen, mutta eivät optimaalisia pelaajia 2020-luvun Liigaan.

Tuleva kausi voi köyhdyttää Liigaa yhä enemmän yhden kerroksen väen sarjaksi, nuorten miesten temmellyskentäksi.

 

Tilaa ”Rata auki! – suomalaisen urheilun 100 läpimurtoa” -kirja ja Elmo-lehti huippuedulliseen yhteishintaan tästä tai pelkkä kirja tästä!