Tutustu näköislehteen ilmaiseksi
Elmo-lehden verkkosivut jatkossa osoitteessa: www.elmomedia.fi

Huuhkajat avasi portit unelmaan, jonka me luulimme iäksi kadonneen elämästämme

Suomi voitti Armenian 3-0.
Fredrik Jensen teki avausmaalin Huuhkajien 3-0-voitossa Armeniasta. @ Mauri Ratilainen / All Over Press

Me muistamme kaiken.

Me muistamme ne kymmenet ja sadat raastavat hetket, jolloin meitä on koeteltu.

Me muistamme lokakuisen sateen Olympiastadionilla, kun itkimme kilpaa alas putoavien sadepisaroiden kanssa elämän julmuutta. Eihän se voitto Unkarista olisi vienyt meitä vielä vuoden 1998 MM-kisoihin, mutta se tapa, jolla ovi Ranskaan lyötiin edessämme kiinni, jätti sieluumme ikuiset arvet.

Me muistamme sen tyhjyyden tunteen, kun Azerbaidžan otti vuoden 2008 EM-karsintojen ainoan voittonsa ja aiheutti Suomelle samalla karsintojen ensimmäisen tappion Bakun illassa maaliskuussa 2007. Siihen hetkeen asti me olimme uskoneet ihmeeseen. Siihen, että englantilainen inhorealisti, Roy Hodgson nimeltään, olisi vienyt Kultaisen sukupolven sen viimeisillä höyryillä EM-kisojen lopputurnaukseen. Uskoimme oikeasti, että inhorealismi oli se taikasana, joka muuttaisi kaiken – kunnes tajusimme, että inhorealismista on lyhyt matka kyyristelyyn, siihen, että pelkäsimme tappiota niin paljon, että emme uskaltaneet voittaa otteluita.

Me muistamme myös sen marraskuisen keskiviikkoillan Belfastissa, kun Pohjois-Irlanti käänsi Suomen 1-0-johdon 2-1-kotivoitoksi. Silloin se tuntui vain yhdeltä karsintatappiolta, mutta kun paikat kesän 1986 MM-kisoihin pantiin lopulliseen jakoon, tajusimme, mikä tuon keskiviikkoillan hinta oli ollut. Jos olisimme voittaneet ottelun, Suomi olisi Pohjois-Irlannin sijasta mennyt Martti Kuuselan johdolla Meksikon MM-kisoihin.

Nyt, kun Suomi on historiallisen lähellä EM-lopputurnauspaikkaa, me joudumme kohtaamaan menneisyyden haamumme ja kysymään itseltämme, voimmeko me nyt uskoa unelmaamme? Voimmeko me uskoa siihen, että Suomi voittaa marraskuussa Helsingissä Liechtensteinin ja varmistaa samalla pääsyn historialliseen EM-lopputurnaukseen?

Voimmeko me sanoa, että tätä tilaisuutta Suomi ei tule hukkaamaan ja me pelaamme ensi kesänä ensimmäistä kertaa jalkapallon arvokisojen lopputurnauksessa (jollaiseksi me emme laske olympialaisia)?

Me, jotka olemme paljon nähneet ja paljon kokeneet, saisimme toki olla uskossamme horjuvia, mutta jos me niin tekisimme, silloin me loukkaisimme tätä tämän hetkistä Suomen maajoukkuetta.

Elämä on tehnyt meistä varovaisia ja epäileviä. Me epäilimme sitä, kun Markku Kanerva nimitettiin Hans Backen seuraajaksi, olisiko tuo entinen opettaja sittenkään oikea mies luotsaamaan maajoukkuetta. Samalla tavalla me epäilimme Teemu Pukin Norwichiin siirtymisen järkevyyttä ja laskimme, että ilman Roman Eremenkoa, Niklas Moisanderia, Perparim Hetemaj’ta ja Alexander Ringiä meillä ei ole mahdollisuuksia menestyä, vaikka ensi kesän EM-kisoihin pääsee 24 maata ja vieläpä kahden oven – EM-karsintojen ja Kansojen liigan – kautta.

Onneksemme pelaajilla, Huuhkajien valmennus- ja taustatiimillä ja Palloliitolla oli toisenlainen kuva maailmasta. Siinä kuvassa ainoa arvo oli työnteko, prosessi. Että jos maajoukkueen menestymisen eteen tehdään kaikki mahdollinen ja käännetään kaikki mahdolliset ja mahdottomat kivet, silloin Suomella on aito mahdollisuus tehdä jotain sellaista, mitä emme ole koskaan tehneet.

Siitä, onko Kanervan ja hänen valmennustiiminsä jokainen taktinen ratkaisu tai pelaajavalinta ollut oikea tai paras mahdollinen, voidaan aina väitellä, mutta sillä ei ole väliä.

Väliä on vain sillä, että ne valinnat ja taktiset ratkaisut ovat tuoneet näissä karsinnoissa kaikista tärkeimmän, tuloksen.

Joku voi sanoa perustellusti, että Kreikka tai Bosnia ja Hertsegovina eivät ole ollut parhaimmillaan, mutta kilpaurheilun hienous on juuri tässä: ei tarvitse olla paras kaikista, vaan paras paikallaolijoista – tai tässä tapauksessa: toiseksi paras paikallaolijoista. Tähän saakka me olemme joutuneet jossittelemaan, mutta nyt on muiden vuoro jossitella, ei meidän.

Elämä on opettanut, että Suomen kisapaikka ei ole vielä varma, mutta nyt se on niin lähellä, että meillä on lupa nähdä unta jostain sellaista, minkä luulimme elämästämme iäksi kadonneen.

Suomesta on lähtenyt tänä iltana loputon määrä kiitossähkeitä Kreikkaan, mutta ei Kreikka tätä tilannetta ole tällaiseksi pedannut. Siksi kiitokset pitää osoittaa sinne, minne ne kuuluvat.

Ne kuuluvat Suomen maajoukkueelle ja koko suomalaiselle jalkapallolle. Se, mitä olemme EM-karsinnoissa ja sitä ennen Kansojen liigassa nähneet, on vain kahden vuoden työ. Kahdessa vuodessa tähän maajoukkueeseen ei ole kasvatettu yhtään pelaajaa. Heidät on kasvatettu viimeisten 20-30 vuoden aikana lukuisilla harjoituskentillä ja lukuisissa jalkapalloseuroissa eri puolilla Suomea ja Eurooppaa. Heidät on kasvattanut lukuisat valmentajat sekä sellaiset vähälle huomiolle usein jääneet vaikuttajayksilöt, jotka ovat tuoneet valon ja ymmärryksen siitä, miten ja millaisella asenteella jalkapalloa pitää tänä päivänä valmentaa, harjoitella ja pelata. Vielä kymmenen vuotta sitten heille ja heidän uusille jalkapallotermeilleen ja asenteiden ehdottomuudelle naureskeltiin, mutta ei naureskella enää.

Tänä iltana ei ole vielä juhlimisen aika ja paikka, mutta tänä yönä meidän kannattaa alkaa tukia, miten jalkapallon ensi kesän EM-kisoihin voi saada lippuja.

Ei siksi, että olisimme Huuhkajat-huuman sokaisemia jalkapallohulluja, vaan siksi, että me tiedämme, mihin tämä soturirivistö pystyy. Sen he ovat näiden karsintojen ja Kansojen liigan aikana osoittaneet.

Tilaa Elmo tästä superedulliseen

tarjoushintaan!

 

3 kommenttia kohteessa ”Huuhkajat avasi portit unelmaan, jonka me luulimme iäksi kadonneen elämästämme”

  1. Olipa hieno teksti, suorastaan hurmiollinen 👍

  2. Upea teksti…nyt ollaan lähellä. Vihdoinkin mennään läpi. Mennäänhän?

  3. Valmentaja RIVE kuuluu pieneen ryhmään kovia jätkiä.
    “Ne ovat eri miehiä jotka ruumiita pesevät ja ne jotka sen pesuveden juovat”!

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*


TILAA ELMO TÄSTÄ ×