Messi ei ollut Barcelonan juniorijoukkueen suurin tähti – mitä sille parhaalle tapahtui?

Yhteinen ilo. Lionel Messi ja Cesc Fabregas pelasivat 2011-2014 yhtä aikaa Barcelonassa - kunnes Fabregas palasi takaisin Valioliigaan.

JalkapalloMuut

Messi ei ollut Barcelonan juniorijoukkueen suurin tähti – mitä sille parhaalle tapahtui?

Olipa kerran kaksi samassa joukkueessa pelaavaa 15-vuotiasta poikaa. Toinen oli huippuhyvä, toinen vieläkin parempi. Huippuhyvän nimi oli Lionel Messi. Mitä tapahtui sille vieläkin paremmalle?

Jukka Rönkä
TEKSTI Jukka Rönkä
@JukkaRonka
JULKAISTU 14.7.2020 | KUVAT All Over Press

Tämän tarinan jalkapallo tuntee: Arsenalin Espanjan kykyjenetsijä Francis Cagigao on kuullut kahdesta poikkeuksellisen lupaavasta 15-vuotiaasta pelaajasta La Masiassa, FC Barcelonan kuuluisassa akatemiassa. Hän matkustaa pieneen Lloret de Marin rantakaupunkiin katsomaan kansainvälistä turnausta, jossa Barcelonan Cadete A-joukkue kohtaa Parman. Katsomossa ei ole muita kykyjenetsijöitä, hyvä jos kunnolla edes katsojia.

Kun ottelua on pelattu 15 minuuttia, Cagigao soittaa haltioissaan Arsenalin pääkykyjenetsijälle Steve Rowleylle ja sanoo, että tämä sinun on nähtävä itse, omin silmin.

Hän ei ole nähnyt koskaan mitään vastaavaa.

Kun Rowley näkee saman ensimmäisen kerran, hän soittaa Arsenalin managerille Arsène Wengerille ja sanoo saman, minkä Cagigao oli sanonut hänelle: tämä sinun on nähtävä itse.

Wenger on noussut jalkapallomaailmassa älykön maineeseen, professoriksi, joka näyttää johtavan jalkapallon evoluutiota. Vaikka Invincibles-kausi on vasta edessä, Wengeriä pidetään yhtenä maailman johtavista nuorten pelaajien kehittäjistä. Siksi jokainen vähänkin hyvä nuori pelaaja maailmassa tuntee hänet ja odottaa hänen puhelinsoittoaan.

Fàbregas piti itseään yhtenä maailman parhaista jalkapalloilijoista, mutta peli oli sitä mieltä vain hetken aikaa 2000-luvun alussa.

Wenger edellyttää Arsenaliin hankittavilta pelaajilta, nuorilta ja vanhoilta, että kaikki keskeiset perusominaisuudet ovat tietyllä tasolla, mutta tärkeintä hänelle on se, miten pelaajat ratkaisevat kentällä syntyviä erilaisia tilanteita.

Hän kutsuu ominaisuutta jalkapalloilulliseksi intelligenssiksi.

Wengerin metodi tunnistaa lahjakuutta on yksinkertainen. Kun hän ajaa työpäivän päätteeksi kotiinsa Totteridgen hienostokaupunginosaan Pohjois-Lontoossa, hän panee nauhan pyörimään. Toisessa kädessä on kaukosäädin, jolla hän voi pysäyttää kuvan, ja toisessa kädessä lasi todennäköisesti jotain alsecalaista Grand Cru -tason valkoviiniä.

Ja sitten tulee se tilanne.

Siinä kohtaa Wenger painaa stop-nappia, siemaisee alsecalaista ja pohtii kaikessa rauhassa, mikä olisi hänen mielestään paras ratkaisu tilanteessa. Mitä peli pyytää tässä tilanteessa hänen mielestään tekemään?

Ja sitten nauha liikkeelle.

Jos pelaaja päättää muutaman ohikiitävän hetken aikana tehdä saman ratkaisun kuin Wenger, ranskalaismanagerin kasvoille nousee leveä hymy.

Tuon 15-vuotiaan pojan nauhaa katsoessaan Wenger hymyilee ja puistelee päätään. Tuollaista jalkapalloilullista intelligenssiä hän ei uskonut näkevänsä tuon ikäiseltä pelaajalta.

Poika ei ole muutenkaan tavallinen poika. Kun Joan Laporta valitaan Barcelonan presidentiksi kesällä 2003, hän löytää työpöydältään edellisen presidentin, Joan Gaspartin, kirjoittaman paperilapun, jossa tämä pyytää anteeksi sitä, että ”olemme menettäneet lahjakkaimman pelaajan, jonka olemme koskaan kasvattaneet”.

Hänen nimensä on Cesc Fàbregas.

Sen toisen pojan nimi on Lionel Messi.

Arsenal haluaisi heidät molemmat, mutta saa vain toisen – sen, jonka se alunperinkin halusi: Fàbregas siirtyy Pohjois-Lontooseen elokuussa 2003.

Siihen saakka kahden ihmepojan tarinat ovat kulkeneet Barcelonassa rinnakkain. Nyt molemmat alkavat kirjoittaa omaa tarinaansa.

Lapsitähti

Cesc Fàbregas nousee nopeasti otsikoihin Englannissa. Hänestä tulee lokakuussa 2003 Arsenalin historian nuorin pelaaja, kun hän debytoi Liigacupin ottelussa Rotherhamia vastaan 16 vuoden ja 177 päivän ikäisenä. Kuukautta myöhemmin hänestä tulee Arsenalin historian nuorin maalintekijä, kun hän maalaa Liigacupissa Wolverhamptonia vastaan.

Arsenal kirjoittaa samalla kaudella historiaa, sillä se ei häviä koko kauden aikana Valioliigassa yhtään ottelua. Monena muuna kautena Fàbregas olisi tehnyt liigadebyyttinsä jo 16-vuotiaana, mutta nyt hän joutuu odottamaan sitä seuraavan vuoden elokuuhun.

Cesc Fabregas

Cesc debytoi Arsenalissa Liigacupin ottelussa Rotherhamia vastaan 16 vuoden ja 177 päivän ikäisenä marraskuussa 2003.

Sen jälkeen Fábregasia ei pysäytä mikään. Hän nousee 17-vuotiaana Arsenalin vakiokokoonpanoon ja johtaa Arsenalin pelaamista niin vahvalla ja kypsällä otteella, että Wenger päättää seuraavana kesänä myydä Fàbregasin kehitystien alta pois joukkueen kapteenin, Patrick Vieiran. Vieira ei anna ratkaisua koskaan anteeksi.

Nuoressa miehessä on muunkinlaista särmää. Kun Manchester United katkaisee kiistanalaisissa tunnelmissa Arsenalin 49 ottelun tappiottoman putken Old Traffordilla lokakuussa 2004, joku heittää Arsenalin pukukopista pizzan Sir Alex Fergusonin päälle.

Heittäjäksi paljastuu myöhemmin Cesc Fàbregas .

Miksi Messi?

Messin ura lähtee myös nousukiitoon, mutta hitaammin. Hän debytoi La Ligassa vasta 17-vuotiaana kaudella 2004–05, ja pelaa kauden aikana vain seitsemän liigaottelua.

Hänen tähtensä alkaa kuitenkin lopulta nousta ja vuonna  2009 Messi valitaan ensimmäisen kerran maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi.

Messi valitaan maailman parhaaksi pelaajaksi myös 2010, 2011, 2012 ja 2015. Hän ei ole enää vain huippulupaava nuori pelaaja, vaan maailman paras jalkapalloilija.

Samaan aikaan Cesc Fàbregas alkaa miettiä Arsenalissa omaa uraansa ja tulevaisuuttaan. Hän kysyy itseltään, miksi Messistä on kasvanut maailman paras jalkapalloilija, mutta hänen kehityksensä polkee paikallaan. Miksi hänestä ei ole tullut maailman parasta jalkapalloilijaa?

Vastauksen ääriviivat alkavat piirtyä Fàbregasille. Ne vahvistuvat joka kerta, kun hän käy pelaamassa Espanjan maajoukkueessa. Vanhat pelikaverit kertovat toisenlaisesta maailmasta ja toisenlaisesta valmennuksesta – ja houkuttelevat häntä palaamaan kotiin.

Espanja voittaa kesällä 2010 maailmanmestaruuden, mutta Fàbregas ei ole yhdessäkään ottelussa avauskokoonpanossa. Silloin hän tekee päätöksensä: hän haluaa palata takaisin Barcelonaan ja päästä nuoruusvuosien idolinsa Pep Guardiolan valmennukseen.

Unelma toteutuu vuotta myöhemmin, kesällä 2011. Guardiola varoittaa Fábregasia, ettei tämä olisi automaattisesti avauskokoonpanon pelaaja, mutta Fábregas vakuuttaa, että hän nimenomaisesti haluaa haasteita, koska haluaa kehittyä pelaajana. Onhan hän vasta 24-vuotias.

Kotiinpaluusta tulee Fábregasille järkytys. Hän on yllättänyt, kuinka paljon ja kuinka yksityiskohtaisia ja täsmällisiä taktisia ohjeita Barcelonan pelaajille annetaan, ja kuinka tarkasti joukkueen pelaaminen on eri pelin vaiheissa organisoitu ja automatisoitu.

Arsenalissa Fàbregas oli tottunut siihen, että pelissä oli ennakolta määritellyt ohjeelliset pelimallit ja kanavat, joiden mukaan ja joiden kautta peliä pelattiin, mutta tärkeintä pelissä oli Wengerin jumaloima jalkapalloilullinen intelligenssi – se, miten pelaaja itse ratkaisi pelin aikana syntyvät tilanteet.

Kaksi näkemätöntä faktaa

Arsène Wenger johti 2000-luvun alussa pelin evoluutiota Englannissa, mistä mykistävin näyttö oli kauden 2003–04 liigamestaruus ilman yhtään tappiota. Toisena yhtä vakuuttavana näyttönä pidettiin sitä, että hän pystyi taikomaan Thierry Henryn, Patrick Vieiran, Cesc Fàbregasin, Robert Piresin tai Robin van Persien kaltaisista muualla epäonnistuneista tai tuntemattomista pelaajista maailmanluokan tähtiä.

Englannissa ei kuitenkaan nähty kahta asiaa:

Ei nähty, että pelin evoluutio muualla maailmassa kulki jo seuraavilla aalloilla wengeriläiseen kanavajalkapalloon verrattuna. Totuus paljastui vasta, kun Valioliigaan alkoi virrata José Mourinhon johdolla uudenlaista täsmävalmennusosaamista ja uudenlaisia valmennustiimejä.

Olisi loukkaavaa väittää, ettei Wenger kehittänyt Arsenalin pelaamista. Hän kehitti sitä, mutta muut kehittivät peliä enemmän ja nopeammin – ja ennen kaikkea täsmävalmennuksellisempaan suuntaan.

Toinen asia, jota Englannissa ei nähty, oli, mitä evoluutiotaito tarkoitti yksilön kannalta. Englannissa pelaaja nähtiin yksilönä: mitä ominaisuuksia ja teknisiä taitoja hänellä oli, ja oliko hänellä sitä kuuluisaa jalkapalloilullista intelligenssiä?

Lionel Messi

Lionel Messi teki debyyttinsä Barcelonan edustusjoukkueessa lokakuussa 2004 – vuotta myöhemmin kuin Cesc debytoi Arsenalissa.

Tällä tavalla määriteltynä Fàbregas oli Arsenalissa ollessaan huipputaitava pelaaja. Toki hän oli sitä muutenkin, sillä hänellä ei olisi ollut muuten mitään asiaa Espanjan sen hetkiseen maajoukkueeseen – eikä Barcelona olisi koskaan ostanut häntä takaisin pelkästään nostalgisista syistä.

Mutta sitten tuli se ero. Se pieneltä kuulostava ero, joka määritteli kaiken: barcelonalaisessa ajattelutavassa pelaajan taito määriteltiin joukkueen kautta ja osana joukkuetta. Miten pelaaja toimi ja liikkui osana kollektiivia pelin eri vaiheissa, ja miten hän osasi toteuttaa niitä tehtäviä ja tehdä niitä ratkaisuja, joita Barcelonan peli pyysi häntä tekemään.

Fàbregasin yksilötason taidot eivät kadonneet mihinkään Lontoon ja Barcelonan välisen lentomatkan aikana, mutta hän kohtasi Barcelonassa toisenlaisen vaatimustason maailman.

Se, että hän oli loistava jalkapalloilija, ei riittänyt. Barcelonassa piti olla loistava barcalaisen jalkapallon osaaja – ja sitä Fàbregas ei enää kahdeksan Arsenal-vuotensa jälkeen ollut, eikä hänestä sellaista pelaajaa tullut. Hän toki pelasi hyvin, muttei niin hyvin kuin hän itse ja Barcelona odottivat – tai kuinka hyvin se toinen 15-vuotias poika vuosien takaa pelasi.

Adiós!

Kun raastava totuus oli paljastunut, Cesc Fàbregas lähti kolmen vuoden yrittämisen jälkeen toisen kerran kotoaan. Ensimmäisellä kerralla hän oli lähtenyt uhmakkaana maailmanvalloittajana, toisella kerralla lyötynä jalkapalloilijana, joka oli tajunnut, mitä  hän oli menettänyt ja miksi.

Hän olisi halunnut palata Arsenaliin, mutta edes sen ovet eivät auenneet enää hänelle – 27-vuotiaana. Siksi edessä oli siirto Chelseaan.

Elämä ei kerro, mitä olisi tapahtunut, jos jonkin asian olisi tehnyt joskus toisin. Siksi emme saa koskaan tietää, mitä olisi tapahtunut, jos Fàbregas ei olisikaan kesällä 2003 siirtynyt Arsenaliin vaan olisi jatkanut pelaamistaan ja kasvamistaan Barcelonassa. Tiedämme vain, ettei maailma tule muistamaan häntä yhtä suurena ja ikonisena jalkapalloilijana kuin sen toisen 15-vuotiaan pojan.

Kukaan ei voi kiistää, etteikö se toinen poika olisi ainutlaatuinen jalkapalloilija, mutta hänenkin tarinassaan on sama opetus:

Jos hän on maailman paras jalkapalloilija, miksi hän on sitä vain pelatessaan Barcelonassa, mutta ei Argentiinan maajoukkueessa?

Vastaus ei ole Barcelona tai Argentiina, vaan miten nykyjalkapallo määrittää pelaajan hyvyyden.

Se määrittelee sen joukkueen kautta, ei yksilön kautta – aivan kuten Fàbregasinkin tapauksessa.

Cesc Fàbregas piti itseään yhtenä maailman parhaista jalkapalloilijoista, mutta peli oli sitä mieltä vain hetken aikaa 2000-luvun alussa. Sen jälkeen pelin mielipide alkoi muuttua ja sen seurauksena muuttuivat myös Barcelonan, Fàbregasin ja lopulta myös Chelsean mielipide.

Oli omalla tavalla kuvaavaa, että Fàbregas löysi uuden kodin Chelsean jälkeen Monacosta, seurasta, jota valmensi Thierry Henry.

Myös hän oli Barcelonassa varjo siitä, mitä hän oli Arsenalissa – ja samasta syystä.

Juttu on alun perin julkaistu Elmossa 3/2019.

 

Tilaa Elmo edulliseen tarjoushintaan tästä,  ja varmista, että saat jatkossa kaiken Elmon  digisisällön ja  digiarkiston sekä lähes 100-sivuisen lukupaketin kotiina kannettuna joka kuukausi yhdellä ja samalla tilaushinnalla.

 

Lue heinäkuun Elmo ostamalla digilehden irtonumero Lehtiluukusta tai painettu lehti irtonumerona Lehtipisteestä