Asia on niin  kuin se  näytetään ja  kerrotaan –  ei niin kuin  se on

Muu urheilu

Asia on niin kuin se näytetään ja kerrotaan – ei niin kuin se on

Yle on urheilussa muutakin kuin mediayhtiö. Se vaikuttaa ratkaisevasti suomalaisen urheilu- kulttuuriin arvoihin, asenteisiin ja toimintaan – sekä mielikuviin, joilla muu suomalaisuus urheilunsa merkityksen hahmottaa. Onkin syytä  alituiseen kysyä, miksi Yle Urheilu tuottaa urheiluaan, kuten se on päätynyt tuottamaan.

Jari Kupila
TEKSTI Jari Kupila
@JariKupila
JULKAISTU 15.6.2020

Mitä olisi suomalainen urheilu ilman Yleä? Mitä jos ei olisi yhteiskunnan rahoituksella julkisen palvelun erityistehtävää hoitavaa mediajättiä, joka voi – ja jonka pitää – sisältöjään suunnitellessaan miettiä muutakin kuin kaupallisuuden kylmiä lakeja?

Ylellä on tehtävä. Pitää näyttää Suomea ja maailmaa eri näkökulmista, pitää vaalia monimuotoisuutta ja -arvoisuutta. On sivistystehtävä, on selittämisen ja ymmärrettäväksi tekemisen tehtävä, kulttuurin vaalimisen tehtävä.

Pitää näyttää muutakin kuin suurinta ja suosituinta. Määrän sijasta pitää keskittyä laatuun. Pitää näyttää mitä muut eivät näytä. Yksittäisten kohujuttujen myymisen sijasta on mediapintaa villitsevien kohujen taustoittamisen ja selittämisen tehtävä.

Tehtävä on koettu niin tärkeäksi, että Ylestä pidetään huoli yhteisin varoin. Sen ei tarvitse haalia rahoitustaan itse. Se ei edes saa sitä tehdä, riippumattomuus vaatii sitä, ja olisi kilpailuoikeudellisestikin outoa, jos julkisin varoin tuettu yhtiö kilpailisi kaupallisin perustein toimivan median kanssa samassa kisassa.

Yle on erikoinen mediatalo. Lisäksi sillä on iso yleisömassa. Millään muulla yhteisöllä ei ole Suomessa niin isoa asiakaskuntaa kuin Ylellä joka päivä on. Mikä näkyy Ylen kanavilla, näkyy koko Suomessa. Siitä voi kiistellä, miten hyvin Yle täyttää laatuvastuunsa, mutta näkyvyyden merkityksestä ei.

Suomi ei olisi sellainen kuin se on ilman Yleä. Eikä olisi suomalainen urheilukaan. Ylellä on iso vaikutus, ja siksi myös iso vastuu, myös urheilussa.

Kun urheilija pääsee Urheiluruutuun, hänen statuksensa muuttuu astetta kovemmaksi. Kysymys siitä, pääseekö joku laji näkyviin Ylen kanavilla, on elämän ja kuoleman kysymys monen lajin arjessa.

Kun urheilija pääsee Urheiluruutuun, hänen statuksensa muuttuu astetta kovemmaksi.

Näkyvyys on aikamme urheilussa olemassaolon synonyymi. Yle luo urheilulle näkyvyyttä aivan omaa luokkaansa olevalla volyymilla. Lisäksi se antaa näkyvyyttä lajeille, joita ei muilla kanavilla näy.

Siksi juuri Ylellä on urheilussa aivan erityinen rooli. On paitsi identiteettiä ja itsetuntoa vahvistava merkitys, myös raaka talousmerkitys. Vaikka Yle ei itse ole kaupallinen toimija, se luo näkyvyyttä, jolla on iso kaupallinen arvo. Minuutit ja sekunnit Ylen kanavilla ovat korvaamattomia silloin, kun lajit, seurat ja urheilijat neuvottelevat yhteistyösopimuksiaan.

Ylellä on vaikutus myös muun median painotuksiin. Kun urheilija näkyy Ylen ohjelmissa, on helpompi päästä näkyviin myös muilla kanavilla. Eikä mikään saa paikallista mediaa kiinnostumaan oman alueensa urheilijoista kuin se, että urheilija näkyy valtakunnan pääfoorumilla.

Muu media seuraa Yleä. Olisi laajan tutkimusprojektin aihe tutkia, miten paljon hiihdon ja yleisurheilun koko medianäkyvyyteen on 2000-luvun Suomessa vaikuttanut se, että Yle on tehnyt näihin lajeihin niin mittavat satsaukset kuin se on tehnyt, mutta jo ihan arkea seuraten voi heittää arvion, joka tuskin kovin vääräksi missään tutkimuksessa osoittautuisi: Ylen merkitys on ollut jättimäinen.

Kummankaan lajin kansainvälisessä menestyksessä ei ole ollut kehumista, mutta molempien kansallisesta todellisuudesta on saatu rakentumaan oma kiehtova todellisuutensa. Jopa niin, ettei kansainvälisellä menestyksellä enää niin isoa merkitystä olekaan. Hiihdon ja yleisurheilun talous nojaa pitkälti siihen näkyvyyteen, mikä Ylen kautta tulee – ja pitkälti kansallisten kisasarjojen ansiosta.

Minkään muun maan kansallisella yleisurheilulla ei ole sellaista näkyvyyttä, ja sitä kautta merkittävyyttä, kuin suomalaisella yleisurheilulla. Millä muulla kanavalla olisi Suomessakaan ollut resurssia, intressiä tai perusteita rakentaa vastaavaa?

Kun Yle on tempun tehnyt, hiihdon ja yleisurheilun yleisömääristä on tullut niin isoja, että muidenkin kanavien on kannattanut lisätä niiden seurantaa.

Sitä voi miettiä, mitä olisi hiihto tai yleisurheilu ilman Yleä – olisivatko ne mitenkään voineet pitää asemiaan yhä vahvemmin joukkueurheiluun painottuvassa kulttuurissamme ilman Yleä?

Yle on urheilukulttuurin monimuotoiselle olemassaololle korvaamattoman tärkeä peruspilari.

Urheiluruutu on tv-tuotteena ohittamaton instituutio, siinä missä tv-uutisten päälähetyskin. Ylen kyky tuottaa urheilutapahtumien tekninen toteutus on huippuluokkaa. Harva asia on Suomen urheilussa niin lähellä maailman kovinta huippua kuin kyky tuottaa tv-signaalia elävästä urheilutapahtumasta.

Mutta silti, tai ehkä juuri siksi, on syytä kysyä, miten hyvällä laadulla Yle lopulta hoitaa urheilun kannalta merkityksellistä sisällöllistä tehtäväänsä. Ylellä on kiistatta vahvuutensa, mutta silti: Olemmeko samalla sokaistuneet joltakin ongelmalta?

Yle tekee kanavillaan muutakin kuin mediatuotantoa. Yle paitsi näyttää suomalaisuutta, myös luo sitä.

Ylen tapa näyttää urheilua, puhua urheilusta ja ylipäänsä suhtautua urheiluun ei kerro koko totuutta suomalaisen urheilun olemuksesta. Mutta kun Ylen tapa näyttää, puhua ja suhtautua on niin massiivisen näkyvä kuin se on, ja kun mikään muu tapa näyttää, puhua ja suhtautua ei Ylen varjosta oikein esiin pääse, tapahtuu jotakin kummallista. Mielikuvaa suomalaisesta urheilusta alkaa johtaa se mielikuva, joka syntyy Ylen lähetyksistä!

Historiassa on monessa yhteydessä opittu, että vallitsevaksi todellisuuskuvaksi muodostuu usein se, mitä ja miten näytetään ja kerrotaan, ei se, miten asiat todella ovat. Ylen ja urheilun suhteessa on sama riski.

Tapa, miten Yle urheilusta kertoo ja urheiluun suhtautuu, ohjaa helposti koko kulttuuria suhtautumaan samoin. Se, jonka pitäisi näyttää ja kertoa, muuttuu suunnannäyttäjäksi. Ehkä tahtomattaan, jopa vahingossa, mutta muuttuu.

Samalla urheilua vain tv-katsomosta satunnaisesti seuraava suomalaisuus muodostaa käsityksiään urheilusta pitkälti juuri sen osatotuuden kautta, mitä Yle tuottaa – huomaamatta, että todellisuus voisi tuottaa toisenlaistakin näkökulmaa.

Tämän vuoksi Ylellä on kulttuurinen vastuu. Se ei vain näytä urheilua, se muokkaa ja määrittelee sitä.

Missä määrin Ylessä on oivallettu tämä vastuu?

Liioitteleva, mitalinälkäinen, skandaalihakuinen, putkisilmäinen

Suomalaisen urheilun yksi keskeinen haaste on siinä, että urheilua ympäröivä suomalaisuus ei oikein jaksa ottaa urheiluporukkaa tosissaan.

Urheilusta välittyy merkitystään liioittelevan, mitalinälkäisen, skandaaleihin sotkeutuvan ja putkiaivoisen kiilusilmäisen porukan mielikuva. Tehdään nuorisotyötä, joo. Tehdään hyvää kansanterveydelle, joo. Mutta silti niin moni kokee urheilun porukkana, joka on koko ajan pyytämässä rahaa muilta, kitisee huonoa kohtelua, selittelee, eikä suostu ollenkaan ymmärtämään jos ympäröivä yhteiskunta kyseenalaistaa taklauskohujen, dopingkäryjen, talouskuprujen tai mielivaltaisten valmennustilanteiden paljastumisen jälkeen urheilutouhun mielekkyyden.

Urheilusta välittyy ympäröivään suomalaisuuteen jotenkin junttimainen mielikuva.

Se mielikuva on osin totta, mutta vain osin. Koko urheilun, tai suuren osankaan, leimaaminen älylliseltä kapasiteetiltaan ja ihmiskäsityksiltään junttimaiseksi, tekee julmaa vääryyttä monelle aidosti fiksulle, koulutetulle ja kasvatustyöhön sitoutuneelle urheilutoimijalle. Suomalaisen urheilun arkitodellisuus ei ole niin juntti kuin siitä välittyvä mielikuva on.

Kun mielikuva kuitenkin on mikä on, suomalaisuus on monin paikoin alkanut suhtautua urheiluunsa yliolkaisesti. Urheilu nyt on vain urheilua, sellaista hupsua puuhastelua. Ei sitä niin vakavasti pidä ottaa. Se on vain viihdettä.

Ajatus siitä, että urheilua voisi lähestyä sellaisilla näkökulmilla ja arvokkuudella kuin suomalaisuus lähestyy politiikkaa, tiedettä, talouselämää, luontoa, työelämää, koulutusta ja monia muita ”oikeasti tosissaan” otettavia elämänalueita, on poissa.

Kun mielikuva on lähtenyt kiertymään tähän suuntaan, on pakko kysyä, missä määrin tätä vääristymää on vauhditettu paikassa, joka tuottaa tärkeimmän osan urheilunäkyvyydestä.

Kysymys menee suoraan Yle Urheilulle. Suhtaudutaanko Ylessä urheiluun asiana, joka on ensisijaisesti vain viihdettä?

Vai suhtaudutaanko siihen asiana, jonka arki täyttyy ihmisistä, jotka ovat tosissaan tuottamassa jotakin merkityksellistä – siis kulttuurisena ja yhteiskunnallisena tomintakokonaisuutena, jossa päivittäin kamppaillaan ihmisyyden, kasvun ja kehittymisen äärirajojen haastamisen kysymysten kanssa yksilö- ja yhteisötasoilla?

Pysähdytäänpä ajatukseen, jossa urheilua ei pidäkään ottaa niin vakavasti, jossa se on vain viihdettä.

Urheilun voi huipputasonsa osalta aivan perustellustikin määritellä vain viihteeksi, mutta jos julkisen palvelun erityistehtävällä toimiva Yle ottaa tämän asenteen, unohtuu jotakin olennaista. Unohtuu se, että kokonaisuutena urheilu on kuitenkin Suomessa satojentuhansien ihmisten monimuotoinen kansanliike, kulttuurinen ilmiö, jonka olemassaolon ja toiminnan dynamiikat kumpuavat ihan muualta kuin viihteen tuottamisen tarpeista.

Jos urheilu todettaisiin vain viihteeksi, iso osa suomalaisesta urheilusta romahtaisi saman tien. Tekijöiltä menisi motivaatio.

Ja jos sitä huipputasoakin katsotaan vähän syvemmin, ei siinäkään kyllä mistään viihteen tuottamisesta pohjimmiltaan kyse ole. Yksittäiset tapahtumat voidaan toki nähdä viihteenä, mutta sittenkin, ei urheilussa ole kyse viihdesuorituksen rakentamisesta kuin korkeintaan välillisesti.

Onko urheilu kulttuuria vai viihdettä?

Urheilu on kulttuuria, ei viihdettä – ihan sama, miten asia mediassa nähdään.

On ihan ymmärrettävää, jos kaupallinen media keskittyy poimimaan rusinat pullasta ja keskittyy näkemään vain viihdenäkökulman, mutta julkisen palvelun kanavan ja koko urheilukulttuurin tärkeimmän näyteikkunan pitäisi suhtautua asiaan toisin. Jos juuri Yle näkee urheilun esisijaisesti viihteenä, ei kulttuurina, on se oikeastaan Ylen olemassaolon perusteiden vastainen linjaus.

Tässä kohdin on tietysti hyvä pysähtyä tarkemmin sanaan viihde. Mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Vedämme helposti yhtäläisyysmerkit viihteen ja halpahintaisen hassuttelun ja vakavan asian läskiksi laittamisen kanssa, mutta viihde voi tietysti tarkoittaa muutakin.

Kun Yle näyttää dokumenttisarjan Mauno Koivistosta tai kun Sixten Korkman avaa A-studiossa talouspolitiikan lainalaisuuksia, on tilanteesta halpahintaisen hassuttelun leima kaukana – ja silti kyse on mitä parhaimmasta tv-viihteestä. Ylen luontodokumentit ovat tiukkaa asiaa, mutta samalla upeaa viihdettä.

Miksi urheilussa viihde ei voisi määrittyä samoin? Siis tavalla, jossa luotetaan urheilun omaan sisältöön, asiaperusteisiin – ei piinata yleisöä tyhjänpäiväisilla mukarentouksilla.

Miksi ei uskalleta nojata urheilukulttuurin suurta osaa urheilussa mukanapitävään dynamiikkaan, siis urheiluasiaan?

Toki lähetyksissä pitää olla tasoja, pitää olla välipaloja. Pitää näyttää faneja, pitää hassutella, tuoda asian sekaan happea – mutta juuri ne osat pitäisikin osata tehdä huolella, ettei niiden kautta pääse syntymään mielikuvaa siitä, että tässä kohtaa toimittaja ei ole kyllä yhtään miettinyt mitä kysyy, että tässä ei nyt tehdä mitään muuta kuin tuhlataan ohjelma-aikaa.

On koko lähetyksen ongelma, jos välihassutteluista tulee hutaisten toteutetun ohjelman maku. Se maku kun pilaa helposti myös niiden osioiden uskottavuuden, joissa päästään asiaan kiinni.

Nyt Ylen urheilusisällöissä pudotaan turhan usein näennäisviihteen ja näennäisasian hetteiseen välimaastoon. Ei olla asiaa eikä viihdettä, vaan välitilaa, jossa ensin pilkahtelee lupaavia asiapuheen alkuja, jotka kuitenkin katkeavat äkisti johonkin merkilliseen ölinäkuvaan Huuhkajien tai Leijonien fanikatsomosta – tai välipalaan, jossa SM-hiihtojen kärkikolmikko jauhaa piinallisen kauan jostakin sukkuroinnista, ja toimittajakin sekoaa niin ettei saa kysytyksi mitään, mikä toisi tilanteeseen edes etäisesti järkeä.

Tässä kohdin on turha syyllistää liikaa Yle Urheilun toimittajia. Heillä on likimain mahdoton tehtävä: pitää osata yhtä aikaa olla hassuttelija, hulvaton urheilutyyppi, ikään kuin yksi faneista – ja silti pystyä uskottavasti keskustelemaan asiantuntijoiden kanssa lajitason syvistä yksityiskohdista.

Ylen uutispuolella ketään politiikan tai talouden toimittajaa ei ikinä pakoteta sellaiseen sekasotkuun. Miksi urheilussakaan?

Välipalojen ja happea tuovien hassutteluiden tekeminen on oma osaamisen lajinsa. Jos sitä haluaan urheiluohjelmiin tuoda, olisi se pala viisainta antaa urheilutoimituksesta hassutteluviihteen asiantuntijoille ja keskittää urheilun omat resurssit asiapuolen osaamiseen.

Tässä ei nyt väitetä että Ylessä ei hallittaisi urheilun asiasisältöjä. Kyllä siellä hallitaan.

Ylellä on käytössään upea asiantuntijakoneisto kaikissa lajeissa. On teknistä osaamista, jolla vaikeita asiakysymyksiä olisi mahdollisuus konkretisoida ja kertoa katsojille. On toimittajayksilöitä, jotka ymmärtävät lajeistaan niin paljon, että voisivat asiantuntijoidensa avulla viedä katsojat nähtyä syvällisemmin olennaisuuksiin kiinni.

Ongelma ei ole osaamisessa. Ongelma on rohkeudessa, ja tekemisen johtamisen asenteissa. Ongelma on journalismin perusasiassa, starttiviivalla: mihin oikein pyritään, kun urheilusta suomalaisille kerrotaan?

On vaikea sanoa, miten yleläiset on starttiviivalle ohjeistettu, mutta lopputulosta katsoessa tuntuu turhan usein siltä, että Ylessä ei oikein taideta luottaa siihen, että urheilun oma vahvuus riittäisi sisällöiksi.

Ja niin joudumme aivan liian usein näkemään piinallisen pitkään höpistyjä itsestäänselvyyksiä. Joudumme näkemään, kun vaikkapa Sami Jauhojärven kaltaisen ylivoimaisen asiantuntijan osaamista ei hyödynnetä täydellä voimallaan. Liian monta tärkeää kysymystä jää kysymättä – ja siksi Jauhojärvi ei osaa niitä asioita oma-aloitteisesti kertoakaan.

Kyllähän eri lajien lähetyksissä asiaakin puhutaan, mutta sittenkin vain pintoja pitkin raapien – ja merkillisen iso osa lähetysajasta, erityisesti studio-osuuksien ja haastatteluiden kohdalla, menee sisältöön, josta ei jää katsojalle mitään uutta mieleen. Tekemisen sävy on jotenkin löysä, itsestäänselvä, moneen kertaan aiemminkin kuultu.

Se saa niin kysyjät kuin vastaajatkin näyttämään itseään ja todellista älyllistä kapasiteettiaan tyhmemmiltä, Se saa urheilun näyttämään todellisuuttaan tyhmemmältä, luo ympäristöönsä juuri sitä urheilun kannalta ongelmaista mielikuvaharhaa, joka urheilun yhteiskuntasuhteiden riesana niin monessa paikassa nykyisin on.

Siis mielikuvaa, jossa urheilu on älyllisesti laiska ympäristö, jossa riittää, että tehdään vähän sinne päin, että määriin vetoamalla ja löysällä välihuumorilla voi ohittaa laadulliset kehityshaasteet.

Tässä ei nyt sanota sitä, että urheilulähetykset pitäisi muuttaa kirkonmenoiksi tai umpipölyiseksi asiantuntijoiden munkkilatinaksi. Ei, päinvastoin. Pitäisi päästä napsun verran tarkemmin kiinni urheilemisen asiasisältöihin ja moniulotteisiin taustoihin, mutta silti ymmärrettävästi ja kiehtovasti, jopa rennosti, kertoen.

Rento juoksuaskel ei ole sama kuin veltto juoksuaskel. Rennon napakka rannelaukaus ei ole sama asia kuin löysä laukaus. Rento urheilupuhe ei ole sama asia kuin löysä urheilupuhe.

Kaikessa urheilutekemisessä pätee rennosti tosissaan tekemisen vaatimus. Mailaa ei pidä puristaa, mutta silti pitää olla tosissaan. Tämä pätee myös urheilumedian tekemisessä.

Journalismia, selostamista vai kuvasignaalia?

Urheilun tv-journalismi oli pitkään lähinnä vain selostamista ja teknistä kuvasignaalin välittämistä. Ne osa-alueet Ylessä osataan yhä. Kisatapahtumat näkyvät laadulla, selostajat ovat pääosin hyviä pitämään katsojat kanavalla. Osataan tehdä rennosti tosissaan.

2000-luvun urheilujournalismissa on kuitenkin lisääntynyt myös asiapuheen, siis tapahtumien, suoritusten ja yksilöiden toiminnan taustoittamisen ja analysoinnin vaatimus. Tässä Yle ei ole oikein löytänyt rooliaan. Tapaa olla rennosti tosissaan haetaan yhä.

Urheilulähetyksiin on tuotu studio-osuuksia, on pitkiä viikonlopun urheiluputkia. Ohjelma-aikaa on yhä enemmän, mutta onko lisääntyneen tuotannon ykkösmotiivina sittenkään muuta kuin se, että kun on maksettu isoja rahoja urheiluoikeuksista, on syytä maksimoida niihin liittyvä katsojapotentiaali – ja samalla painaa urheilulähetysten keskimääräistä minuuttihintaa alas?

Eli riittää että live-urheilun ohessa on ohjelmaa, joka näyttää urheilun asiapuheelta. Se, mitä se asiapuhe lopulta on, on vähän sivuasia?

Tältä se ainakin vaikuttaa. Toimittajat ovat studioissa tilanteissa, joissa eivät ohjelma-aikaa täyttäessään oikein itsekään hahmota missä määrin uskaltavat luottaa itsensä ja tiiminsä asiaosaamiseen – ja niin sitä sitten kuvitellaan, että homma pelastuu jollakin mukahauskalla välihöpinällä, tai sitten sillä, että jonkin kuuluisan kasvon kanssa jutellaan niitä näitä.

Ylen kanavilla näkyy toki myös sisällöllistä osaamista. Urheiluruutu on hakenut uutta profiilia asiakysymysten kautta, mikä on hieno asia. Olemme nähneet myös muutaman upean dokumentin, ne kertovat tekijöidensä potentiaalista.

Kyse onkin enemmän siitä, miten osaamista käytetään, ei osaamisen puutteesta. On huutava tarve päivittää ja selkiyttää Yle Urheilun pelikirja.

Homman voisi aloittaa vaikka sillä, että meille Ylen katsojille – ja omistajille – vastattaisiin seuraaviin kysymyksiin:

Miksi Yle tekee urheilua? Mille kohderyhmälle se sitä tekee? Millä laatuvaatimuksilla se tekee?

Ja ennen kaikkea, miten Yle näkee vastuunsa roolissa, jossa se tahtomattaankin on paitsi urheilun näyttäjä, myös urheilukulttuurin muokkaaja? Mihin suuntaan se haluaa urheilua omilla arvovalinnoillaan ja asenteillaan kehittää? Onko Yle vahvistamassa asiaperusteisiin nojaavaa tosissaan tekemisen kulttuuria – vai tuottaako sisällöllisesti löysän näennäistekemisen sallivaa ilmapiiriä?

 

Juttu on julkaistu alun perin Elmossa 2/2020.

 

Elmo-lehti julkaisee kesän aikana uuden maksullisen digipalvelun, jonne osa verkkosivujen sisällöstä ja kaikki lehdessä julkaistut artikkelit – kuten tämä juttu – siirtyvät. Tilaa Elmo nyt huippuedulliseen tarjoushintaan ja varmista, että saat upean kuukausilehden lisäksi kaiken Elmon digisisällön automaattisesti osana tilaustasi! Sanomme, että kannattaa!